Elämisen seikkailua

"To die would be a great adventure", sanoo Peter Pan. Joskus tuo seikkailu tuntuu jopa liian houkuttelevalta, mutta hetken kuluttua herään aina kuitenkin muistamaan, että elämä on vielä suurempi seikkailu. Määränpäätä ei tiedetä, siitä ei näy vielä vilaustakaan horisontissa. Mutta matkan kukin voi määritellä itse, päättää, mitä polkuja kulkee, millaisia maisemia haluaa katsella. Kulkeeko kuivalla ja karulla aavikolla, jännittävässä ja vaarallisessa sademetsässä vai kauniilla ja leppoisalla kukkaniityllä. Toisinaan elämä potkii kovaa päähän, mutta sitten on vain noustava ylös ja otettava ilolla vastaan seuraava vauhtipotku takalistoon.

"Lakkiaiseni. Poseeraan ruusu kädessä, valkolakki päässä ja vaikutan ennen kaikkea vaivautuneelta. Kuva ei näytä, miten illalla aterioin koulumme muiden uusien ylioppilaiden kanssa ravintolassa. Joimme kuohuviiniä pulloittain, poltimme jonkun tarjoamat marisätkät, remusimme kaupungin pitkässä valoisassa yössä ja yritimme iskeä pari vuotta nuorempia tyttöjä Hietsun rannassa. Olimme saattaneet jotakin valmiiksi, jotakin, joka oli jatkunut johdonmukaisena, ohjattuna ja lähes muuttumattomana lapsuudestamme asti, mutta siinä hetkessä tulevaisuus tuntui ennen kaikkea epävarmalta ja pelottavalta. Ontolta."

Jukka Laajarinne: 72.

Siltä minustakin tuntui. Tuntuu. Toisaalta on mahtava fiilis siitä, että yksi suuri urakka on saatu päätökseen ja saavutettu piste, josta on hyvä jatkaa eteenpäin. Toisaalta taas pelottaa aivan suunnattomasti. Tästä jatketaan teille tuntemattomille, poluille, jotka joudumme itse raivaamaan; niitä ei ole meille valmiiksi tallattu. Minusta tuntuu, että olen enemmän yksin kuin koskaan. Tietysti ystävät ja perhe ovat aina takana, mutta he eivät kulje samaa polkua kanssani. Lukioon mennessä se oli paljon helpompaa. Osa lähti ammattikouluun, mutta tunsin olevani jollain tapaa yhtä kaikkien niiden kanssa, jotka menivät lukioon, vaikkakin eri oppilaitoksiin. Nyt kaveriporukastani kukaan ei ole hakenut samoihin paikkoihin, hajaannumme entisestään. Onneksi joidenkin kanssa on tullut solmittua vahvoja siteitä, jotka kestävät kyllä vaikka muuttaisin maailman toiselle puolelle.

Epävarmuus on tässä ehkä pahinta. Ei ole tietoa eikä taitoa, ei tarvittavaa informaatiota vakavampien suunnitelmien tekemistä varten. Tuntuu kuin vain kelluisin jonkun patjan päällä ja odotan tuulta, joka määrää kulkusuuntani. Tuo tuuli antaa ensimmäisen virinsä vasta kuukauden päästä, kun saamme tietää tulokset jatko-opiskelupaikoista. Sitten alkaa se vatsaa kipristävä vaihe. Pitääkö muuttaa ja minne? Mistä löydän kämpän ja rahat vuokraan? Kuinka usein tulen näkemään perhettä, sukulaisia ja kavereita? Muuttuuko kaikki totaalisesti ja pysyvästi? Tulenko löytämään oman paikkani uudessa tilanteessa ja ympäristössä?

Vastauksia saan odotella jonkin aikaa. Ehkä puoli vuotta, ehkä kauemmin. Jos olisin Peter Pan enkä kasvaisi isoksi, olisi kaikki helpompaa. Tosin paikallaan junnaaminenkin ja kyvyttömyys kasvaa ja kehittyä alkaisi pian ottaa päähän. Toivoin, että voisin säilyttää lapsenomaisen huolettomuuteni pidempään. Isoksi kasvaminen on pitkä ja ikävä prosessi, mutta on siinä hyvääkin. Tällaisten pohdintojen jälkeen muistan taas, että tästä lyhyestä nuoruuden hetkestä pitää nauttia vielä kun se on mahdollista ja tehdä kaikenlaista, mitä on hauska muistella myöhemmin. Mikäs muukaan aika kuin kesä on parasta uusille unohtumattomille seikkailuille?


P.S. Onnea kaikille muillekin ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille!! :)

#kutsumua

Ahdistaa.
Joku puristaa minua kasaan sisältä päin. Se voima vetää kuorenkin mukanaan. Menen ryttyyn. Sattuu.
 

Hengitän syvään ja vedän keuhkoni niin täyteen ilmaan kuin saan, kehoni täyttyy kuin ilmapallo ja myttyni oikenee. Suoristan selkäni. Hetken oloni on parempi, kunnes uusi kipeä muisto iskee terävästi ja pistää kuin nuoli. Sen myrkky imeytyy hiljalleen vereen ja lamaannuttaa, saa antautumaan kivulle ja antamaan periksi. 

Miksi taistella sitä tunnetta vastaan, en minä sille kuitenkaan pärjää. Se ottaa aina vallan, vaikka kuinka vastustaisin. Se on vahvempi, se tietää heikkouteni ja osaa käyttää niitä hyväkseen. 

En tahdo olla enää heikko. Haluan voimani takaisin. En anna sen imeä niitä minusta kerta toisensa jälkeen. Ne eivät ole sen, vaan minun. Minä hallitsen itseäni ja tunteitani, kehoani ja mieltäni. Ne ovat minun. Minun.

Se ei luovuta. Se kaivaa syvemmältä mielen sopukoista, sieltä mistä itse en enää halua ottaa mitään esille. Ne arimmat asiat, jotka haluan jättää taakse omaan arvoonsa. En kaipaa niitä muistoja, ne ovat pahoja. 

Käperryn taas itseeni kouristuksenomaisesti. Vihloo. 

Miksei muistoja voi unohtaa? Valita vain tietyt, jotka laittaa hyvään talteen ja teettää vielä varmuuskopiot? Loput joutaisivat roskakoriin ja roskakori tyhjennettäväksi, jotta niillä ei olisi enää mitään asiaa tulla piinaamaan ja toisten elämää pilaamaan.

Entä jos ei jaksa? On kuullut tarpeeksi muiden puheita. Pahoja sanoja. Loukkaavia. Halveksuvia. Vähätteleviä. Sitä alkaa todella uskoa, että on mitä muut sanovat ja näkee huonot piirteet sitten itsessään. Inhottaa katsoa peiliin, vastenmielinen kuvatus tuijottaa takaisin. 

Päätän, etten välitä muista. Olen päättänyt jo monta kertaa. Jospa nyt päättäisin viimeisen kerran. En ole täydellinen, mutta olen tarpeeksi hyvä. Minä olen minä. En kaikkein kaunein ihminen, jonka maa päällään kantaa, mutta tarpeeksi hyvä. Minä. 

Nousen. Nostan pääni pystyyn. Hengitän hitaasti ja syvään sisään. Täytyn ilmasta ja päättäväisyydestä. En kuuntele muita, en ole mitä muut sanovat. Tai sanoivat. Ehen, he ovat väärässä. Niin väärässä, toivottavasti he tietävät sen. Jos eivät, he tässä tyhmiä ovat, en minä, vaikka he niin väittävät. Säälin heitä. Heillä on varmasti paha olla. Minulla ei. 

Ei ahdista.

#kutsumua 

Onko tää oikeesti sitä mitä mää haluan?

Elämä on kummalista. Keväällä varsinkin. Kaikki alkaa taas olla elävää, itsekin. Hymy tulee kasvoille ilman syytä ja ohikulkijoita tekisi mieli halata. Ihmiset on kauniita. Pitäisi syödä jäätelöä. Skeittaripojat Sepänaukiolla muistuttaa kohti lipuvasta kesästä.

Sitten on se toinen puoli, joka jäisi sängyn pohjalle kahdeksi viikoksi jos saisi itse päättää. Ei vaan jaksa, ei kiinnosta. Ei millään oikeestaan ole mitään väliä. Tekis mieli jättää koko leikki kesken. Kaikki on jotenkin tyhjää ja merkityksetöntä. Olemista. Odottamista. Mitään ei tapahdu.

"Eikö elämä ookin aika tylsää?" minulta joskus kysyttiin. Vastasin ei, elämästä voi tehdä sellaista kuin haluaa, tehdä asioita, joista pitää, nauttia elämästä. Hän pisti vastaan, aina ei saa eikä voi tehdä mitä haluaa, elämässä on rajoitteita. Yhteiskunta ja perhe määrää, mitä sun pitää tehdä ja milloin, missä järjestyksessä. Kun opiskelet, saat hyvän ammatin, paljon rahaa ja ehkä perheen, tulet onnelliseksi, ne sanovat. Entä jos ei halua? Jos haluaa muuttaa ulkomaille ja jättää opinnot kesken, nauttia, elää hetkessä, olla onnellinen rakastamiensa ihmisten kanssa, ei, et sinä sitä voi tehdä. Se on typerää, sinun täytyy kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi. Miksi ihmisten halutaan ja oletetaan elävän onnellisina, jos heille ei anneta mahdollisuutta olla onnellisia ja elää omaa elämäänsä omalla tavallaan, omilla ehdoillaan? Ei kaikkien tarvitsisi elää saman kaavan mukaan, samaan muottiin ahdettuina. Jokaisella on aivot sekä oikeus ja velvollisuus käyttää niitä.  Kaikki tekevät omat päätöksensä ja ovat niistä vastuussa. Jos nyt lähtisin ulkomaille ja jättäisin kaiken taakseni ja pilaisin mahdollisuuteni tulevaisuudessa, se on oma asiani, minun elämäni. Voisin olla onnellinen ulkomailla. En olisi onnellinen myöhemmin, sanoisivat viisaat. Ehkä, ehkä en. Ei kukaan voi sitä tietää. Mahdollisuudet ovat rajattomat, aina pääsisi jotenkin eteenpäin.

Elämäni on tylsää. Minä olen tylsä. Aina samanlainen. Haluaisin muuttua. Haluaisin olla kuin joku muu. Ei, en sentään, mutta joitain asioita vaihtaisin tai muuttaisin. Nuoruuden pitäisi olla elämän parasta aikaa. Pitäisi. Kai se onkin. Mutta en tunne eläväni sitä. En tee mitään, vain olen.
Kun on ollut koko lapsuutensa kiltti ja nuhteeton, sitä haluaa kokeilla jotain muuta. Kilttinä oleminen on tylsää. Nuorten kuuluu tehdä kaikkea typerää, se on sallittua, aikuisena ei enää saa. Mä en halua olla se sama kiltti enää. Ei sillä, että haluisin olla mikään hirveä huligaanikaan, mutta jostain täytyy saada vähän väriä tähän elämään. Mä en halua tätä enää tällaisena. Yksi kavereista sanoo, et mun pitäisi alkaa elää, tehdä kaikkea, olla ihmisten kanssa, kokeilla uusia asioita, olla erilaisten ihmisten kanssa, jotka muuttais mua. Loput taas sanoo, et pitäis pysyä kilttinä ja tylsänä, oon aina ollu sellanen, miksi mun pitäisi muuttua joksikin muuksi. Koska minä haluan.

Miksi muiden elämä näyttää paremmalta kuin omani? Vai onko sekin vain heijastus.

Mä haluaisin olla onnellinen. Ehkä en vaan osaa olla, tai en tiedä miten.

Kansainvälistymistä Madventuresin tapaan

Meillä oli eilen koulussa kansainvälisyyspäivä. Aamulla saimme kuulla ja nähdä mahtavia Rikua ja Tunnaa Madventuresista, kun he kertoivat mm. kansainvälisyydestä, uskalluksesta olla utelias ja oppia uusia asiota ja oman mukavuusalueensa ulkopuolelle menemisestä. Pojat ovat päässeet äärimmäisen pitkälle, heidän ohjelmaansa näytetään 200 maassa, he ovat käyneet yli 40 maassa, reissaneet miljoonia kilometrejä, nähneet uskomattomia paikkoja ja kokeneet unohtumattomia ja ainutlaatuisia asioita, aloitettuaan pohjalta tavallisina, tuntemattomina suomalaisina, jotka tutustuivat toisiinsa jo koulussa. He eivät olisi päässeet mihinkään rohkeasti yrittämättä ja heittäytymättä täysillä hommaan mukaan. Niin kaikkien pitäisi tehdä omassa elämässään, uskaltaa mennä mukaan elämän vauhtiin ja tarttua tilaisuuksiin. Aallot voivat kuljettaa kauaskin alkuperäisestä lähtöpisteestä, suuntaa ei voi tarkkaan määrittää, paitsi että se on eteenpäin. Kurssi joskus muuttuu, mutta sen kuuluukin. Minkään tietyn määränpään tavoittaminenkaan ei loppujen lopuksi ole se kaikkein tärkein asia, vaan elämästä nauttiminen, haasteiden päihittäminen ja itsensä ylittäminen.

Tunna sanoi, että vaikka maailmalla kiertäminen ja ohjelman tekeminen sekä kaikki muu siihen liittyvä onkin hienoa hommaa, hän unelmoi rauhasta. Siitä, että saisi välillä hypätä pois oravanpyörästä. Sitä en kyllä yhtään ihmettele, onhan tuollainen työ kuitenkin aika rasittavaakin. Joskus täytyy saada pieni aikalisä, ottaa etäisyyttä asioihin ja katsoa niitä myöhemmin hieman eri suunnasta uudelleen. Silloin voi huomata asioissa aivan uusia puolia ja olla jollain tapaa viisaampi. Aika antaa meille tilaa rauhoittua ja palautua, sitten jaksamme taas uusissa vesissä.

Riku ja Tunna antoivat ohjeita kansainvälistymiseen - ja muutenkin elämään. En niitä nyt ihan tarkalleen muista, mutta viisi niitä pääpiirteissään oli. Yksi oli juuri uskaltaminen, heittäytyminen, mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen.
Toisena suomalaisille niin hankala asia, puhuminen. Pitää puhua ihmisille,ei ole mitään merkitystä, miltä oma puhuminen kuulostaa, tärkeää on vain se, että toinen ymmärtää ja itse ainakin yrittää. Maailman eniten puhuttu kieli on tönkköenglanti, mutta suomalaiset ovat oikeasti tosi hyviä englannissa ja muissakin kielissä, emme vain uskalla näyttää sitä ja se jos mikä on tyhmää.
Kolmas oli ihmisten kohtaaminen. Ihmisten tapaamiseen ja heihin tutustumiseen pitää panostaa ja käyttää aikaa. Pojat käskivät muistamaan toisen nimen, koska esimerkiksi Amerkisassa on epäkohteliasta olla kutsumatta toista nimellä. He kertoivat, että jossain uuden ihmisen tervehtiminen voi kestää jotain 7 minuuttia. Siinä kerrotaan samalla sitten päälimmäiset kuulumiset ja sisarusten lukumäärä ja kaikenlaista muuta olennaista. Suomalaisista se tuntuu kiusalliselta ja ehkä tunkeilevaltakin, me kun pidämme omasta tilasta ja yksityisyydestä, kaikkia asioita ei ruveta heti kertomaan ventovieraille tuosta noin vain.
Neljäntenä he kehottivat syömään paikallista ruokaa ja muutenkin käyttäytymään paikallisen tavan mukaan. Silloin itsekin oppii sikäläistä kulttuuria paremmin ja paikalliset suhtautuvat sinuun paremmin, kun näkevät sinun kunnioittavan heidän tapojaan ja toimivat heidän tavallaan. He ehkä luottavatkin vieraaseen enemmän sen myötä. Riku kuulemma opettelee aina jonkin paikallisen laulun ja rupeaa sitten laulamaan sitä väärin saaden kaikki nauramaan, mutta sillä taktiikalla rikkoen jään ja saavuttaen luottamuksen. Papua-Uudessa-Guineassa heimon luottamuksen hän sai pukeuduttuaan paikalliseen muodikkaaseen ruohohameeseen ja lähdettyään mukaan metsästämään. Kalpea suomalainen kun tuolla viidakossa vähissä pukeissa hiipparoi ruskettuu aika helposti, kuten varmaan voit kuvitella, ja myöhemmin ei niin pienikokoinen Riku olikin Tunnan mukaan näyttänyt isolta vaaleanpunaiselta sialta.
Viidettä seikkaa en nyt muista, mutta varmaan kaikki heidän mainitsemansa asiansa suunilleet tulivat tuossa esille.

Olisipa minullakin mahdollisuus päästä kiertämään maailmaa ja nähdä aivan uusia paikkoja ja kokea mielettömiä seikkailuja. En kyllä välittäisi mihinkään poikien tekemiin hulluuksiin lähteä mukaan, esimerkiksi Venäjällä 86 metriä korkean rakennuksen katolta hyppääminen ei hirevästi houkuttele eikä kaverin verellä herkutelleiden keitettyjen iilimatojen syöminen kuulosta kovin maukkaalta. Mutta se on kyllä varma, että tämä tyttö menee käymään mahdollisimman monessa maailmankolkassa elämänsä aikana kun se vain on mahdollista ja tulee tarttumaan tilaisuuksiin ja yrittää elää täysillä, kun kerran se elämä on annettu eikä sitä voi elää uudelleen.

PS. täytyy myös ruveta katsomaan Madventuresia, en nimittäin ole nähnyt siitä ainuttakaan jaksoa vielä...