Lontoo – unelmien täyttymys

Perjantai 10. lokakuuta, viimeinen oppitunti ennen syysloman alkamista. Yritäpä siinä keskittyä trigonometristen funktioiden integroimiseen, kun mieli on vallan muualla. Heti koulun loputtua suuntasin Tampereelle ja sieltä vielä samana iltana Ryanairilla Lontooseen. Koko matkan ajan vatsa oli täynnä levottomia perhosia. Ensimmäistä kertaa taittamassa niin pitkää matkaa yksikseni. Mikä kaikki voisikaan mennä mönkään? Muistaako kaverini tulla lentokentälle vastaan oikeaan aikaan? Tai edes oikealle kentälle, niitäkin kun pitää olla niin hämmentävän monta… Kuinka pahasti onnistumme hukkaamaan itsemme suureen Lontooseen? 

Mutta suottapa murehdin. Vaikka kaikki ei mennyt täysin suunnitelmien mukaan, yhtään ylitsepääsemätöntä ongelmaa ei tullut vastaan. Jos osaa kohtuullisesti englantia, ei siellä selviytyminen ole vaikeaa. Ystävälliset ihmiset kyllä neuvovat, kun vain uskallat rohkeasti mennä kysymään. Useimmat tapaamani ihmiset olivat hyvin auttavaisia, tosin jotkut neuvoivat kulkemaan täysin väärään suuntaan kysyessämme reittiä. Toisinaan brittiaksenttia oli vaikea tajuta, mutta yleensä pääsimme yhteisymmärrykseen. Kielikylpy oli kyllä totaalinen; joka puolella vain englantia mitä kummallisimmilla aksenteilla. Kaverini puhui vahvaa Intian englantia, johon kyllä alkuhämmennyksen jälkeen tottui yllättävän nopeasti, kaikki muut lontoota ja minä änkytin jotain britti- ja amerikanenglannin sekasikiöristeymää. Kaikesta huolimatta kommunikointi luonnistui hyvin, varsinkin kun vähän lisäsi nonverbaalisia eleitä ja kansainvälisiä käsimerkkejä.

                        

Aika, jonka vietin Lontoossa, oli lyhyt, mutta sitäkin mahtavampi. Kaveria on kova ikävä ja toivon voivani nähdä hänet pian uudestaan. Joka kerta, kun mietin niitä iloisia hetkiä hänen kanssaan, hänen typeriä ilmeitään ja meidän hulluja kokeiluja, en voi kuin hymyillä ja yrittää olla itkemättä. Kovin monia paikkoja emme ehtineet käydä katsomassa, kaikki tärkeimmät kuitenkin. Yksi must-nähtävyyksistä oli London Eye, maailman korkein maailmanpyörä. Sieltä oli aivan älyttömän huikeat näköalat, varsinkin kun aurinko paisteli lämpimästi pilvien raosta. Thames-joen rannalta näki hyvin esimerkiksi Big Benin kuuluisine kelloineen sekä Westminsterin palatsin eli parlamenttitalon. Kuuluisuudestaan huolimatta London Bridge ei ollut mitenkään kovin kummoinen, toisin kuin ylväs Tower Bridge. Lisäksi kävimme ihastelemassa elävän oloisia julkimoista tehtyjä vahanukkeja Madame Tussaudsissa. Saimme tehdä tuttavuutta niin Vincent Van Goghin, Lady Gagan, Hitlerin kuin Obaman ja Gandhinkin kanssa. Myös selfien ottaminen Brad Pittin ja George Clooneyn kanssa oli ainutlaatuinen kokemus. Siellä kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa 4D-elokuvassa. Ei siinä vielä mitään, että naamalle ruiskitaan vettä ja saippuakuplia, mutta kun penkin selkänojan sisältä jokin tökkäsi selkään aika kovalla voimalla, kieltämättä säikähdin ja varmaan hyppäsin puoli metriä ilmaan. 

Jos olet elänyt siinä kuvitelmassa, että Suomi on kallis maa, on Englanti vielä hitusen kalliimpi. Opiskelijan pienellä budjetilla ei kamalasti törsäillä tai yökerhoja kierrellä. Jopa julkinen liikenne on melko kallista, takseista puhumattakaan. Vink vink, esimerkiksi linja-autoissa – niissä punaisissa ja kaksikerroksisissa – ei voi maksaa käteisellä. Sama koskee metroja ja junia. Liput pitää ostaa etukäteen tiskiltä tai automaatista. Hieman siinä piti yöllä kolmen aikaan rättiväsyneenä miettiä, mistä ihmeestä sen lipun siihen hätään keskellä tyhjää katua saa ostettua, mutta eipä hätää – mennään pummilla. Kuulopuheista poiketen, ei se metroliikenne minusta niin kovin sekavaa ollut, kun vain tiesi mihin on menossa. Oli meillä toki apuna myös kännykkäsovellus, jolla pystyi suunnittelemaan reittejä, mistä oli kyllä paljon hyötyä. Turistin paras ystävä Lontoossa on Google Maps, vaikka ei siihenkään liian orjallisesti saa luottaa tai löytää itsensä ihmettelemästä keskellä suurta liikenneympyrää…

Olin jo pitkään haaveillut Lontoossa käymisestä ja kaverini kanssa olimme jonkin aikaa suunnitelleet tapaamista. Nyt sain toteutettua molemmat ja yhden unelmistani täytettyä, mistä olen äärimmäisen onnellinen. Ihmiset: menkää ulos maailmaan ja katselkaa, kokekaa ja oppikaa. Nuorena kuuluu nähdä ja tehdä, kerätä kokemuksia muistojen laatikkoon, jonka voi sitten vanhoilla päivillä keinutuolissa avata ja naureskella nuoruuden hulluille seikkailuille! You only live once. 

Kansainvälistymistä Madventuresin tapaan

Meillä oli eilen koulussa kansainvälisyyspäivä. Aamulla saimme kuulla ja nähdä mahtavia Rikua ja Tunnaa Madventuresista, kun he kertoivat mm. kansainvälisyydestä, uskalluksesta olla utelias ja oppia uusia asiota ja oman mukavuusalueensa ulkopuolelle menemisestä. Pojat ovat päässeet äärimmäisen pitkälle, heidän ohjelmaansa näytetään 200 maassa, he ovat käyneet yli 40 maassa, reissaneet miljoonia kilometrejä, nähneet uskomattomia paikkoja ja kokeneet unohtumattomia ja ainutlaatuisia asioita, aloitettuaan pohjalta tavallisina, tuntemattomina suomalaisina, jotka tutustuivat toisiinsa jo koulussa. He eivät olisi päässeet mihinkään rohkeasti yrittämättä ja heittäytymättä täysillä hommaan mukaan. Niin kaikkien pitäisi tehdä omassa elämässään, uskaltaa mennä mukaan elämän vauhtiin ja tarttua tilaisuuksiin. Aallot voivat kuljettaa kauaskin alkuperäisestä lähtöpisteestä, suuntaa ei voi tarkkaan määrittää, paitsi että se on eteenpäin. Kurssi joskus muuttuu, mutta sen kuuluukin. Minkään tietyn määränpään tavoittaminenkaan ei loppujen lopuksi ole se kaikkein tärkein asia, vaan elämästä nauttiminen, haasteiden päihittäminen ja itsensä ylittäminen.

Tunna sanoi, että vaikka maailmalla kiertäminen ja ohjelman tekeminen sekä kaikki muu siihen liittyvä onkin hienoa hommaa, hän unelmoi rauhasta. Siitä, että saisi välillä hypätä pois oravanpyörästä. Sitä en kyllä yhtään ihmettele, onhan tuollainen työ kuitenkin aika rasittavaakin. Joskus täytyy saada pieni aikalisä, ottaa etäisyyttä asioihin ja katsoa niitä myöhemmin hieman eri suunnasta uudelleen. Silloin voi huomata asioissa aivan uusia puolia ja olla jollain tapaa viisaampi. Aika antaa meille tilaa rauhoittua ja palautua, sitten jaksamme taas uusissa vesissä.

Riku ja Tunna antoivat ohjeita kansainvälistymiseen - ja muutenkin elämään. En niitä nyt ihan tarkalleen muista, mutta viisi niitä pääpiirteissään oli. Yksi oli juuri uskaltaminen, heittäytyminen, mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen.
Toisena suomalaisille niin hankala asia, puhuminen. Pitää puhua ihmisille,ei ole mitään merkitystä, miltä oma puhuminen kuulostaa, tärkeää on vain se, että toinen ymmärtää ja itse ainakin yrittää. Maailman eniten puhuttu kieli on tönkköenglanti, mutta suomalaiset ovat oikeasti tosi hyviä englannissa ja muissakin kielissä, emme vain uskalla näyttää sitä ja se jos mikä on tyhmää.
Kolmas oli ihmisten kohtaaminen. Ihmisten tapaamiseen ja heihin tutustumiseen pitää panostaa ja käyttää aikaa. Pojat käskivät muistamaan toisen nimen, koska esimerkiksi Amerkisassa on epäkohteliasta olla kutsumatta toista nimellä. He kertoivat, että jossain uuden ihmisen tervehtiminen voi kestää jotain 7 minuuttia. Siinä kerrotaan samalla sitten päälimmäiset kuulumiset ja sisarusten lukumäärä ja kaikenlaista muuta olennaista. Suomalaisista se tuntuu kiusalliselta ja ehkä tunkeilevaltakin, me kun pidämme omasta tilasta ja yksityisyydestä, kaikkia asioita ei ruveta heti kertomaan ventovieraille tuosta noin vain.
Neljäntenä he kehottivat syömään paikallista ruokaa ja muutenkin käyttäytymään paikallisen tavan mukaan. Silloin itsekin oppii sikäläistä kulttuuria paremmin ja paikalliset suhtautuvat sinuun paremmin, kun näkevät sinun kunnioittavan heidän tapojaan ja toimivat heidän tavallaan. He ehkä luottavatkin vieraaseen enemmän sen myötä. Riku kuulemma opettelee aina jonkin paikallisen laulun ja rupeaa sitten laulamaan sitä väärin saaden kaikki nauramaan, mutta sillä taktiikalla rikkoen jään ja saavuttaen luottamuksen. Papua-Uudessa-Guineassa heimon luottamuksen hän sai pukeuduttuaan paikalliseen muodikkaaseen ruohohameeseen ja lähdettyään mukaan metsästämään. Kalpea suomalainen kun tuolla viidakossa vähissä pukeissa hiipparoi ruskettuu aika helposti, kuten varmaan voit kuvitella, ja myöhemmin ei niin pienikokoinen Riku olikin Tunnan mukaan näyttänyt isolta vaaleanpunaiselta sialta.
Viidettä seikkaa en nyt muista, mutta varmaan kaikki heidän mainitsemansa asiansa suunilleet tulivat tuossa esille.

Olisipa minullakin mahdollisuus päästä kiertämään maailmaa ja nähdä aivan uusia paikkoja ja kokea mielettömiä seikkailuja. En kyllä välittäisi mihinkään poikien tekemiin hulluuksiin lähteä mukaan, esimerkiksi Venäjällä 86 metriä korkean rakennuksen katolta hyppääminen ei hirevästi houkuttele eikä kaverin verellä herkutelleiden keitettyjen iilimatojen syöminen kuulosta kovin maukkaalta. Mutta se on kyllä varma, että tämä tyttö menee käymään mahdollisimman monessa maailmankolkassa elämänsä aikana kun se vain on mahdollista ja tulee tarttumaan tilaisuuksiin ja yrittää elää täysillä, kun kerran se elämä on annettu eikä sitä voi elää uudelleen.

PS. täytyy myös ruveta katsomaan Madventuresia, en nimittäin ole nähnyt siitä ainuttakaan jaksoa vielä...