Kansainvälistymistä, kiitos ja ole hyvä

Nykyään joka paikassa puhutaan kamalan paljon kansainvälisyydestä ja sen merkityksestä. Viime viikolla meilläkin oli koulussa kansainvälisyysviikko. Eikä kansainvälisyys ole suotta niin puhuttu aihe – se on meidän tulevaisuuttamme, meidän täytyy olla kansainvälisiä pyörittääksemme tätä maailmaa. Kansainvälisyys on tärkeää niin työ- kuin opiskelumaailmassakin ja se avaa meille paljon uusia ovia ja luo mahdollisuuksia sekä valinnanvaraa. Kansainvälisyys avartaa maailmaa ja auttaa näkemään ja hahmottamaan sen paremmin.

Miksi kansainvälisyyttä? Koska se on hyödyllistä, tarpeellista ja oikeastaan pakollista. Maiden välillä on paljon yhteistyötä eikä se oikein luonnistu suomeksi. Jos on kansainvälinen, oppii kieliä ja kulttuureja paljon paremmin ja tehokkaammin. Se lisää meidän yleissivistystämme ja näin lukiolaisen näkökulmasta se auttaa ylioppilaskirjoituksissa ja myöhemmin jatko-opiskelupaikan saamisessa. Kansainvälistymisestä tulee tai se on jo osa meidän arkeamme väistämättä. Siksi on minun mielestäni hyvä, että koulut panostavat niin paljon erilaiseen kansainväliseen toimintaan, ainakin meidän lukiossa voi täyttää niin sanotun kulttuuripassin ja meillä käy hyvin usein ulkomaalaisia vieraita ja on monia vaihto-oppilaitakin. Juuri eilen olin koulun järjestämässä ikään kuin kerhossa koulun jälkeen, sen nimi oli Pop Up Cuisine. Siellä teemme aina jonkin maan ruokaa kyseisestä maasta tulevien ihmisten kanssa, eilen espanjalaista. Minähän en puhu sanaakaan espanjaa, mutta englannillakin pärjäsi mainiosti. Tälläistä toimintaa kaipaisin lisääkin ja ihan varmasti osallisuisin, aina kun minulla on aikaa.

 

Kansainvälisyys ei kuitenkaan ole ulkomaan matkojen määrää tai pelkkää kielitaitoa, se on ymmärtämistä, hyväksymistä, suvaitsemista ja ennakkoluulottomuutta. Omalta osaltaan se on myös tasa-arvoisen ja kestävän maailman ja tulevaisuuden rakentamista. Eräästä blogista luin: ”kansainvälinen osaaminen on monimuotoisen kulttuurin periaatteiden ymmärtämistä sekä kansainvälisyyden merkityksen ymmärtämistä omassa ammatissa ja työelämässä yleisesti. Tiivistäen voisi sanoa, että kansainvälinen osaaminen on kansainvälisen yhteistyön tuloksena syntyvää inhimillistä ja yhteisöllistä pääomaa, osaamista, jossa yhdistyvät kokemus, kulttuurien tuntemus ja kansainvälinen hahmotuskyky.”  Kansainvälinen yhteistyö muiden kanssa tuo uusia ideoita ja vieraiden silmin näkee eri tavoin omia arvoja sekä osaa arvostaa paremmin niin omaa kuin vierasta kulttuuria.

Itselläni on monia kavereita eri puolilta maailmaa, koska harrastan kirjeenvaihtoa sekä aidoin kirjein että sähköpostilla. Se on hauskaa, olen oppinut kamalan paljon uusia asioita ja tietysti kehittänyt kielitaitoani, ainakin sanavarastoni on kasvanut huimasti englannin jokapäiväisen käytön seurauksena. Olen jopa oppinut muutaman sanan kummallisia kieliä, kuten hindiä. Muutenkin se muokkaa maailmankuvaani, kun saan kuulla millaista jossain maassa jonkun silmin oikeasti on. Esimerkiksi Egyptistä olen viime päivinä kuullut harmillisenkin paljon, joskus tuntuu jopa pahalta lukea egyptiläisten kavereideni viestejä. Ei ole ollenkaan sama lukea Ylen uutisista mitä siellä on edellisenä päivänä tapahtunut kuin kuulla se heiltä itseltään, kuinka he kuvailevat toivottomalta tuntuvaa tilannetta ja jatkuvaa taistelua. Mieti siinä sitten mitä heille voisi vastata samalla pysyen puolueettomana, mutta ymmärtäväisenä ja kannustavana. Hämmentävää on myös, miten eri tavalla kaksi samanikäistä egyptiläistä poikaa samasta kaupungista kertovat samat asiat. He ovat vieläpä kavereita keskenäänkin. Aina en tietenkään kuule vain huonoja asioita, olen mm. oppinut paljon intialaisesta kulttuurista ja oppinut sen historiaa puolivahingossa. Historian tunnilla kun puhuttiin Intian itsenäistymisestä, huomasinkin jo tietäväni kaikki ne asiat. Samoin olen oppinut kiinan historiasta ja Singaporen politiikasta, hindujen ja muslimien juhlista ja vaikka mistä muusta. Ja ovathan hekin sitten samalla tietysti kuulleet kaikenlaista Suomesta. 

 

En oikeastaan löydä huonoja puolia siitä, että joku on kansainvälinen. Laajemmalla tasolla tietysti kaikessa on haittoja, mutta mitä haittaa sinulle itsellesi voi olla siitä, että pyrit olemaan kansainvälinen. Ei mitään. Ehkä se vie aikaa, mutta se on sen arvoista. Se on hauskaa, on mahtavaa saada vaikka kavereita ulkomailta, se on äärimmäisen hyödyllistä ja kannattavaa. Suomalaisille niin tyypillinen ”En mää osaa mitään kieliä, kuulostaa ihan tyhmältä ja tulee kamalasti virheitä” on täysin turhaa, sillä ei ole mitään merkitystä, kunhan vain ymmärtää ja tulee ymmärretyksi, se riittää. Kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa, mutta hyvä asenne on tärkeä. Kaikkia ei tietenkään myöskään yhtään kiinnosta, mutta silti olisi hyvä olla motivaatiota ja edes pienen pientä innostusta kansainvälisyyttä kohtaan, koska se on oikeasti tärkeää, kuten niin monet ihmiset ovat todenneetkin. 

 

Kansainvälistymistä Madventuresin tapaan

Meillä oli eilen koulussa kansainvälisyyspäivä. Aamulla saimme kuulla ja nähdä mahtavia Rikua ja Tunnaa Madventuresista, kun he kertoivat mm. kansainvälisyydestä, uskalluksesta olla utelias ja oppia uusia asiota ja oman mukavuusalueensa ulkopuolelle menemisestä. Pojat ovat päässeet äärimmäisen pitkälle, heidän ohjelmaansa näytetään 200 maassa, he ovat käyneet yli 40 maassa, reissaneet miljoonia kilometrejä, nähneet uskomattomia paikkoja ja kokeneet unohtumattomia ja ainutlaatuisia asioita, aloitettuaan pohjalta tavallisina, tuntemattomina suomalaisina, jotka tutustuivat toisiinsa jo koulussa. He eivät olisi päässeet mihinkään rohkeasti yrittämättä ja heittäytymättä täysillä hommaan mukaan. Niin kaikkien pitäisi tehdä omassa elämässään, uskaltaa mennä mukaan elämän vauhtiin ja tarttua tilaisuuksiin. Aallot voivat kuljettaa kauaskin alkuperäisestä lähtöpisteestä, suuntaa ei voi tarkkaan määrittää, paitsi että se on eteenpäin. Kurssi joskus muuttuu, mutta sen kuuluukin. Minkään tietyn määränpään tavoittaminenkaan ei loppujen lopuksi ole se kaikkein tärkein asia, vaan elämästä nauttiminen, haasteiden päihittäminen ja itsensä ylittäminen.

Tunna sanoi, että vaikka maailmalla kiertäminen ja ohjelman tekeminen sekä kaikki muu siihen liittyvä onkin hienoa hommaa, hän unelmoi rauhasta. Siitä, että saisi välillä hypätä pois oravanpyörästä. Sitä en kyllä yhtään ihmettele, onhan tuollainen työ kuitenkin aika rasittavaakin. Joskus täytyy saada pieni aikalisä, ottaa etäisyyttä asioihin ja katsoa niitä myöhemmin hieman eri suunnasta uudelleen. Silloin voi huomata asioissa aivan uusia puolia ja olla jollain tapaa viisaampi. Aika antaa meille tilaa rauhoittua ja palautua, sitten jaksamme taas uusissa vesissä.

Riku ja Tunna antoivat ohjeita kansainvälistymiseen - ja muutenkin elämään. En niitä nyt ihan tarkalleen muista, mutta viisi niitä pääpiirteissään oli. Yksi oli juuri uskaltaminen, heittäytyminen, mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen.
Toisena suomalaisille niin hankala asia, puhuminen. Pitää puhua ihmisille,ei ole mitään merkitystä, miltä oma puhuminen kuulostaa, tärkeää on vain se, että toinen ymmärtää ja itse ainakin yrittää. Maailman eniten puhuttu kieli on tönkköenglanti, mutta suomalaiset ovat oikeasti tosi hyviä englannissa ja muissakin kielissä, emme vain uskalla näyttää sitä ja se jos mikä on tyhmää.
Kolmas oli ihmisten kohtaaminen. Ihmisten tapaamiseen ja heihin tutustumiseen pitää panostaa ja käyttää aikaa. Pojat käskivät muistamaan toisen nimen, koska esimerkiksi Amerkisassa on epäkohteliasta olla kutsumatta toista nimellä. He kertoivat, että jossain uuden ihmisen tervehtiminen voi kestää jotain 7 minuuttia. Siinä kerrotaan samalla sitten päälimmäiset kuulumiset ja sisarusten lukumäärä ja kaikenlaista muuta olennaista. Suomalaisista se tuntuu kiusalliselta ja ehkä tunkeilevaltakin, me kun pidämme omasta tilasta ja yksityisyydestä, kaikkia asioita ei ruveta heti kertomaan ventovieraille tuosta noin vain.
Neljäntenä he kehottivat syömään paikallista ruokaa ja muutenkin käyttäytymään paikallisen tavan mukaan. Silloin itsekin oppii sikäläistä kulttuuria paremmin ja paikalliset suhtautuvat sinuun paremmin, kun näkevät sinun kunnioittavan heidän tapojaan ja toimivat heidän tavallaan. He ehkä luottavatkin vieraaseen enemmän sen myötä. Riku kuulemma opettelee aina jonkin paikallisen laulun ja rupeaa sitten laulamaan sitä väärin saaden kaikki nauramaan, mutta sillä taktiikalla rikkoen jään ja saavuttaen luottamuksen. Papua-Uudessa-Guineassa heimon luottamuksen hän sai pukeuduttuaan paikalliseen muodikkaaseen ruohohameeseen ja lähdettyään mukaan metsästämään. Kalpea suomalainen kun tuolla viidakossa vähissä pukeissa hiipparoi ruskettuu aika helposti, kuten varmaan voit kuvitella, ja myöhemmin ei niin pienikokoinen Riku olikin Tunnan mukaan näyttänyt isolta vaaleanpunaiselta sialta.
Viidettä seikkaa en nyt muista, mutta varmaan kaikki heidän mainitsemansa asiansa suunilleet tulivat tuossa esille.

Olisipa minullakin mahdollisuus päästä kiertämään maailmaa ja nähdä aivan uusia paikkoja ja kokea mielettömiä seikkailuja. En kyllä välittäisi mihinkään poikien tekemiin hulluuksiin lähteä mukaan, esimerkiksi Venäjällä 86 metriä korkean rakennuksen katolta hyppääminen ei hirevästi houkuttele eikä kaverin verellä herkutelleiden keitettyjen iilimatojen syöminen kuulosta kovin maukkaalta. Mutta se on kyllä varma, että tämä tyttö menee käymään mahdollisimman monessa maailmankolkassa elämänsä aikana kun se vain on mahdollista ja tulee tarttumaan tilaisuuksiin ja yrittää elää täysillä, kun kerran se elämä on annettu eikä sitä voi elää uudelleen.

PS. täytyy myös ruveta katsomaan Madventuresia, en nimittäin ole nähnyt siitä ainuttakaan jaksoa vielä...