Lontoo – unelmien täyttymys

Perjantai 10. lokakuuta, viimeinen oppitunti ennen syysloman alkamista. Yritäpä siinä keskittyä trigonometristen funktioiden integroimiseen, kun mieli on vallan muualla. Heti koulun loputtua suuntasin Tampereelle ja sieltä vielä samana iltana Ryanairilla Lontooseen. Koko matkan ajan vatsa oli täynnä levottomia perhosia. Ensimmäistä kertaa taittamassa niin pitkää matkaa yksikseni. Mikä kaikki voisikaan mennä mönkään? Muistaako kaverini tulla lentokentälle vastaan oikeaan aikaan? Tai edes oikealle kentälle, niitäkin kun pitää olla niin hämmentävän monta… Kuinka pahasti onnistumme hukkaamaan itsemme suureen Lontooseen? 

Mutta suottapa murehdin. Vaikka kaikki ei mennyt täysin suunnitelmien mukaan, yhtään ylitsepääsemätöntä ongelmaa ei tullut vastaan. Jos osaa kohtuullisesti englantia, ei siellä selviytyminen ole vaikeaa. Ystävälliset ihmiset kyllä neuvovat, kun vain uskallat rohkeasti mennä kysymään. Useimmat tapaamani ihmiset olivat hyvin auttavaisia, tosin jotkut neuvoivat kulkemaan täysin väärään suuntaan kysyessämme reittiä. Toisinaan brittiaksenttia oli vaikea tajuta, mutta yleensä pääsimme yhteisymmärrykseen. Kielikylpy oli kyllä totaalinen; joka puolella vain englantia mitä kummallisimmilla aksenteilla. Kaverini puhui vahvaa Intian englantia, johon kyllä alkuhämmennyksen jälkeen tottui yllättävän nopeasti, kaikki muut lontoota ja minä änkytin jotain britti- ja amerikanenglannin sekasikiöristeymää. Kaikesta huolimatta kommunikointi luonnistui hyvin, varsinkin kun vähän lisäsi nonverbaalisia eleitä ja kansainvälisiä käsimerkkejä.

                        

Aika, jonka vietin Lontoossa, oli lyhyt, mutta sitäkin mahtavampi. Kaveria on kova ikävä ja toivon voivani nähdä hänet pian uudestaan. Joka kerta, kun mietin niitä iloisia hetkiä hänen kanssaan, hänen typeriä ilmeitään ja meidän hulluja kokeiluja, en voi kuin hymyillä ja yrittää olla itkemättä. Kovin monia paikkoja emme ehtineet käydä katsomassa, kaikki tärkeimmät kuitenkin. Yksi must-nähtävyyksistä oli London Eye, maailman korkein maailmanpyörä. Sieltä oli aivan älyttömän huikeat näköalat, varsinkin kun aurinko paisteli lämpimästi pilvien raosta. Thames-joen rannalta näki hyvin esimerkiksi Big Benin kuuluisine kelloineen sekä Westminsterin palatsin eli parlamenttitalon. Kuuluisuudestaan huolimatta London Bridge ei ollut mitenkään kovin kummoinen, toisin kuin ylväs Tower Bridge. Lisäksi kävimme ihastelemassa elävän oloisia julkimoista tehtyjä vahanukkeja Madame Tussaudsissa. Saimme tehdä tuttavuutta niin Vincent Van Goghin, Lady Gagan, Hitlerin kuin Obaman ja Gandhinkin kanssa. Myös selfien ottaminen Brad Pittin ja George Clooneyn kanssa oli ainutlaatuinen kokemus. Siellä kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa 4D-elokuvassa. Ei siinä vielä mitään, että naamalle ruiskitaan vettä ja saippuakuplia, mutta kun penkin selkänojan sisältä jokin tökkäsi selkään aika kovalla voimalla, kieltämättä säikähdin ja varmaan hyppäsin puoli metriä ilmaan. 

Jos olet elänyt siinä kuvitelmassa, että Suomi on kallis maa, on Englanti vielä hitusen kalliimpi. Opiskelijan pienellä budjetilla ei kamalasti törsäillä tai yökerhoja kierrellä. Jopa julkinen liikenne on melko kallista, takseista puhumattakaan. Vink vink, esimerkiksi linja-autoissa – niissä punaisissa ja kaksikerroksisissa – ei voi maksaa käteisellä. Sama koskee metroja ja junia. Liput pitää ostaa etukäteen tiskiltä tai automaatista. Hieman siinä piti yöllä kolmen aikaan rättiväsyneenä miettiä, mistä ihmeestä sen lipun siihen hätään keskellä tyhjää katua saa ostettua, mutta eipä hätää – mennään pummilla. Kuulopuheista poiketen, ei se metroliikenne minusta niin kovin sekavaa ollut, kun vain tiesi mihin on menossa. Oli meillä toki apuna myös kännykkäsovellus, jolla pystyi suunnittelemaan reittejä, mistä oli kyllä paljon hyötyä. Turistin paras ystävä Lontoossa on Google Maps, vaikka ei siihenkään liian orjallisesti saa luottaa tai löytää itsensä ihmettelemästä keskellä suurta liikenneympyrää…

Olin jo pitkään haaveillut Lontoossa käymisestä ja kaverini kanssa olimme jonkin aikaa suunnitelleet tapaamista. Nyt sain toteutettua molemmat ja yhden unelmistani täytettyä, mistä olen äärimmäisen onnellinen. Ihmiset: menkää ulos maailmaan ja katselkaa, kokekaa ja oppikaa. Nuorena kuuluu nähdä ja tehdä, kerätä kokemuksia muistojen laatikkoon, jonka voi sitten vanhoilla päivillä keinutuolissa avata ja naureskella nuoruuden hulluille seikkailuille! You only live once. 

#kutsumua

Ahdistaa.
Joku puristaa minua kasaan sisältä päin. Se voima vetää kuorenkin mukanaan. Menen ryttyyn. Sattuu.
 

Hengitän syvään ja vedän keuhkoni niin täyteen ilmaan kuin saan, kehoni täyttyy kuin ilmapallo ja myttyni oikenee. Suoristan selkäni. Hetken oloni on parempi, kunnes uusi kipeä muisto iskee terävästi ja pistää kuin nuoli. Sen myrkky imeytyy hiljalleen vereen ja lamaannuttaa, saa antautumaan kivulle ja antamaan periksi. 

Miksi taistella sitä tunnetta vastaan, en minä sille kuitenkaan pärjää. Se ottaa aina vallan, vaikka kuinka vastustaisin. Se on vahvempi, se tietää heikkouteni ja osaa käyttää niitä hyväkseen. 

En tahdo olla enää heikko. Haluan voimani takaisin. En anna sen imeä niitä minusta kerta toisensa jälkeen. Ne eivät ole sen, vaan minun. Minä hallitsen itseäni ja tunteitani, kehoani ja mieltäni. Ne ovat minun. Minun.

Se ei luovuta. Se kaivaa syvemmältä mielen sopukoista, sieltä mistä itse en enää halua ottaa mitään esille. Ne arimmat asiat, jotka haluan jättää taakse omaan arvoonsa. En kaipaa niitä muistoja, ne ovat pahoja. 

Käperryn taas itseeni kouristuksenomaisesti. Vihloo. 

Miksei muistoja voi unohtaa? Valita vain tietyt, jotka laittaa hyvään talteen ja teettää vielä varmuuskopiot? Loput joutaisivat roskakoriin ja roskakori tyhjennettäväksi, jotta niillä ei olisi enää mitään asiaa tulla piinaamaan ja toisten elämää pilaamaan.

Entä jos ei jaksa? On kuullut tarpeeksi muiden puheita. Pahoja sanoja. Loukkaavia. Halveksuvia. Vähätteleviä. Sitä alkaa todella uskoa, että on mitä muut sanovat ja näkee huonot piirteet sitten itsessään. Inhottaa katsoa peiliin, vastenmielinen kuvatus tuijottaa takaisin. 

Päätän, etten välitä muista. Olen päättänyt jo monta kertaa. Jospa nyt päättäisin viimeisen kerran. En ole täydellinen, mutta olen tarpeeksi hyvä. Minä olen minä. En kaikkein kaunein ihminen, jonka maa päällään kantaa, mutta tarpeeksi hyvä. Minä. 

Nousen. Nostan pääni pystyyn. Hengitän hitaasti ja syvään sisään. Täytyn ilmasta ja päättäväisyydestä. En kuuntele muita, en ole mitä muut sanovat. Tai sanoivat. Ehen, he ovat väärässä. Niin väärässä, toivottavasti he tietävät sen. Jos eivät, he tässä tyhmiä ovat, en minä, vaikka he niin väittävät. Säälin heitä. Heillä on varmasti paha olla. Minulla ei. 

Ei ahdista.

#kutsumua 

"Ja nautin mun elämästä"

Haloo Helsingin keikka Jyväskylän Lutakossa! Sitä metelin määrää ja bassojen jytinää. Oli muuten mahtavaa, porukka mukana ihan kympillä. Pitäis käydä useammin kuuntelemassa elävää musiikkia, se niin erilaista kuin kuunnella samoja biisejä yksin kotona YouTubesta. Se fiilis vaan on niin uskomaton, vaikkei ihan lempparibändi oliskaan. Kaikesta siitä huutamisesta tuli kurkku kipeäksi, käsiin sattui niiden yhteen hakkaamisen jälkeen ja tiiviissä rykelmässä tuli kiitettävän lämmin. Onneksi oltiin ostettu liput jo valmiiksi, sillä ovelta ne oli myyty loppuun puolessa tunnissa.

 Ja vielä joskus taivaanlaivaan mä vaivatta daivaan,
Mutta tänään kaiken paskan tieltä pois raivaan
Ja nautin mun elämästä,
Tästä jäätävän lyhyestä.

 Tuhon kynsissä oon, aikamme sieluton mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen

Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta ja
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit poistuu hymyillen
Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta ja
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit jatkaa valehdellen
Tai sä voit tietää totuuden

Ja laulan pappadaduda pa duda dapa...



Miksei ikinä riitä että toinen on siinä
Ja jakaa tämän hetken sinun kanssasi.

Kuule rakkaani, Carpe Diem ei tänään kelpaa
Kuule rakkaani, Carpe Diem, järki lyö tunnetta turpaan
Tää sattuu, tähän tottuu,
Ja entä jos yksin kuolenkin.
Tiedä rakkaani, että oon vielä täysin kesken.


Sitä paisti, kaikki sen bändin jäsenet on aivan ihania ja Ellin silmät on oikeesti melkein pelottavat. Taisin muuten rakastua Jereen ja Jukkaan...  Keikka oli eilen ja vieläkin mun on vaan pakko kuunnella bändin parhaita biisejä (ei kuulosta läheskään yhtä hyvältä virtuaalisesti!) ja yrittää pysyä eilisen fiiliksissä ja kikseissä. Onkohan jengi aina yhtä hyvin keikoilla menossa mukana..? Elli oli monessa kohdassa pitkän aikaa hiljaa ja antoi meidän vaan laulaa sen mitä keuhkoista lähti. Saatoin vahingossa huitasta sitä lyhyttä poikaa mun vieressä pari kertaa kun innostuin liikaa, mut pliis älä vihaa mua, en tehny sitä tahallaan. Sitä paitsi se poika oli söpö niin ihan mielelläni oisin ottanu enemmänkin kontaktia.. Välispiikeissä mietä muisutettiin rakastamaan meidän lähimmäisiä vielä kun ne on täällä, pitämään huolta jengistä, tekemään tästä sekuntista elämisen arvoisen pienten asioiden avulla, tekemään just niitä hulluja asioita mitä tekee mieli ja pitämään oma pää ja seisomaan omien ajatusten takana. Peace and love <3

Onko tää oikeesti sitä mitä mää haluan?

Elämä on kummalista. Keväällä varsinkin. Kaikki alkaa taas olla elävää, itsekin. Hymy tulee kasvoille ilman syytä ja ohikulkijoita tekisi mieli halata. Ihmiset on kauniita. Pitäisi syödä jäätelöä. Skeittaripojat Sepänaukiolla muistuttaa kohti lipuvasta kesästä.

Sitten on se toinen puoli, joka jäisi sängyn pohjalle kahdeksi viikoksi jos saisi itse päättää. Ei vaan jaksa, ei kiinnosta. Ei millään oikeestaan ole mitään väliä. Tekis mieli jättää koko leikki kesken. Kaikki on jotenkin tyhjää ja merkityksetöntä. Olemista. Odottamista. Mitään ei tapahdu.

"Eikö elämä ookin aika tylsää?" minulta joskus kysyttiin. Vastasin ei, elämästä voi tehdä sellaista kuin haluaa, tehdä asioita, joista pitää, nauttia elämästä. Hän pisti vastaan, aina ei saa eikä voi tehdä mitä haluaa, elämässä on rajoitteita. Yhteiskunta ja perhe määrää, mitä sun pitää tehdä ja milloin, missä järjestyksessä. Kun opiskelet, saat hyvän ammatin, paljon rahaa ja ehkä perheen, tulet onnelliseksi, ne sanovat. Entä jos ei halua? Jos haluaa muuttaa ulkomaille ja jättää opinnot kesken, nauttia, elää hetkessä, olla onnellinen rakastamiensa ihmisten kanssa, ei, et sinä sitä voi tehdä. Se on typerää, sinun täytyy kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi. Miksi ihmisten halutaan ja oletetaan elävän onnellisina, jos heille ei anneta mahdollisuutta olla onnellisia ja elää omaa elämäänsä omalla tavallaan, omilla ehdoillaan? Ei kaikkien tarvitsisi elää saman kaavan mukaan, samaan muottiin ahdettuina. Jokaisella on aivot sekä oikeus ja velvollisuus käyttää niitä.  Kaikki tekevät omat päätöksensä ja ovat niistä vastuussa. Jos nyt lähtisin ulkomaille ja jättäisin kaiken taakseni ja pilaisin mahdollisuuteni tulevaisuudessa, se on oma asiani, minun elämäni. Voisin olla onnellinen ulkomailla. En olisi onnellinen myöhemmin, sanoisivat viisaat. Ehkä, ehkä en. Ei kukaan voi sitä tietää. Mahdollisuudet ovat rajattomat, aina pääsisi jotenkin eteenpäin.

Elämäni on tylsää. Minä olen tylsä. Aina samanlainen. Haluaisin muuttua. Haluaisin olla kuin joku muu. Ei, en sentään, mutta joitain asioita vaihtaisin tai muuttaisin. Nuoruuden pitäisi olla elämän parasta aikaa. Pitäisi. Kai se onkin. Mutta en tunne eläväni sitä. En tee mitään, vain olen.
Kun on ollut koko lapsuutensa kiltti ja nuhteeton, sitä haluaa kokeilla jotain muuta. Kilttinä oleminen on tylsää. Nuorten kuuluu tehdä kaikkea typerää, se on sallittua, aikuisena ei enää saa. Mä en halua olla se sama kiltti enää. Ei sillä, että haluisin olla mikään hirveä huligaanikaan, mutta jostain täytyy saada vähän väriä tähän elämään. Mä en halua tätä enää tällaisena. Yksi kavereista sanoo, et mun pitäisi alkaa elää, tehdä kaikkea, olla ihmisten kanssa, kokeilla uusia asioita, olla erilaisten ihmisten kanssa, jotka muuttais mua. Loput taas sanoo, et pitäis pysyä kilttinä ja tylsänä, oon aina ollu sellanen, miksi mun pitäisi muuttua joksikin muuksi. Koska minä haluan.

Miksi muiden elämä näyttää paremmalta kuin omani? Vai onko sekin vain heijastus.

Mä haluaisin olla onnellinen. Ehkä en vaan osaa olla, tai en tiedä miten.