Elämä on kummalista. Keväällä varsinkin. Kaikki alkaa taas olla elävää, itsekin. Hymy tulee kasvoille ilman syytä ja ohikulkijoita tekisi mieli halata. Ihmiset on kauniita. Pitäisi syödä jäätelöä. Skeittaripojat Sepänaukiolla muistuttaa kohti lipuvasta kesästä.
Sitten on se toinen puoli, joka jäisi sängyn pohjalle kahdeksi viikoksi jos saisi itse päättää. Ei vaan jaksa, ei kiinnosta. Ei millään oikeestaan ole mitään väliä. Tekis mieli jättää koko leikki kesken. Kaikki on jotenkin tyhjää ja merkityksetöntä. Olemista. Odottamista. Mitään ei tapahdu.
"Eikö elämä ookin aika tylsää?" minulta joskus kysyttiin. Vastasin ei, elämästä voi tehdä sellaista kuin haluaa, tehdä asioita, joista pitää, nauttia elämästä. Hän pisti vastaan, aina ei saa eikä voi tehdä mitä haluaa, elämässä on rajoitteita. Yhteiskunta ja perhe määrää, mitä sun pitää tehdä ja milloin, missä järjestyksessä. Kun opiskelet, saat hyvän ammatin, paljon rahaa ja ehkä perheen, tulet onnelliseksi, ne sanovat. Entä jos ei halua? Jos haluaa muuttaa ulkomaille ja jättää opinnot kesken, nauttia, elää hetkessä, olla onnellinen rakastamiensa ihmisten kanssa, ei, et sinä sitä voi tehdä. Se on typerää, sinun täytyy kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi. Miksi ihmisten halutaan ja oletetaan elävän onnellisina, jos heille ei anneta mahdollisuutta olla onnellisia ja elää omaa elämäänsä omalla tavallaan, omilla ehdoillaan? Ei kaikkien tarvitsisi elää saman kaavan mukaan, samaan muottiin ahdettuina. Jokaisella on aivot sekä oikeus ja velvollisuus käyttää niitä. Kaikki tekevät omat päätöksensä ja ovat niistä vastuussa. Jos nyt lähtisin ulkomaille ja jättäisin kaiken taakseni ja pilaisin mahdollisuuteni tulevaisuudessa, se on oma asiani, minun elämäni. Voisin olla onnellinen ulkomailla. En olisi onnellinen myöhemmin, sanoisivat viisaat. Ehkä, ehkä en. Ei kukaan voi sitä tietää. Mahdollisuudet ovat rajattomat, aina pääsisi jotenkin eteenpäin.
Elämäni on tylsää. Minä olen tylsä. Aina samanlainen. Haluaisin muuttua. Haluaisin olla kuin joku muu. Ei, en sentään, mutta joitain asioita vaihtaisin tai muuttaisin. Nuoruuden pitäisi olla elämän parasta aikaa. Pitäisi. Kai se onkin. Mutta en tunne eläväni sitä. En tee mitään, vain olen.
Kun on ollut koko lapsuutensa kiltti ja nuhteeton, sitä haluaa kokeilla jotain muuta. Kilttinä oleminen on tylsää. Nuorten kuuluu tehdä kaikkea typerää, se on sallittua, aikuisena ei enää saa. Mä en halua olla se sama kiltti enää. Ei sillä, että haluisin olla mikään hirveä huligaanikaan, mutta jostain täytyy saada vähän väriä tähän elämään. Mä en halua tätä enää tällaisena. Yksi kavereista sanoo, et mun pitäisi alkaa elää, tehdä kaikkea, olla ihmisten kanssa, kokeilla uusia asioita, olla erilaisten ihmisten kanssa, jotka muuttais mua. Loput taas sanoo, et pitäis pysyä kilttinä ja tylsänä, oon aina ollu sellanen, miksi mun pitäisi muuttua joksikin muuksi. Koska minä haluan.
Miksi muiden elämä näyttää paremmalta kuin omani? Vai onko sekin vain heijastus.
Mä haluaisin olla onnellinen. Ehkä en vaan osaa olla, tai en tiedä miten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti