Elämisen seikkailua

"To die would be a great adventure", sanoo Peter Pan. Joskus tuo seikkailu tuntuu jopa liian houkuttelevalta, mutta hetken kuluttua herään aina kuitenkin muistamaan, että elämä on vielä suurempi seikkailu. Määränpäätä ei tiedetä, siitä ei näy vielä vilaustakaan horisontissa. Mutta matkan kukin voi määritellä itse, päättää, mitä polkuja kulkee, millaisia maisemia haluaa katsella. Kulkeeko kuivalla ja karulla aavikolla, jännittävässä ja vaarallisessa sademetsässä vai kauniilla ja leppoisalla kukkaniityllä. Toisinaan elämä potkii kovaa päähän, mutta sitten on vain noustava ylös ja otettava ilolla vastaan seuraava vauhtipotku takalistoon.

"Lakkiaiseni. Poseeraan ruusu kädessä, valkolakki päässä ja vaikutan ennen kaikkea vaivautuneelta. Kuva ei näytä, miten illalla aterioin koulumme muiden uusien ylioppilaiden kanssa ravintolassa. Joimme kuohuviiniä pulloittain, poltimme jonkun tarjoamat marisätkät, remusimme kaupungin pitkässä valoisassa yössä ja yritimme iskeä pari vuotta nuorempia tyttöjä Hietsun rannassa. Olimme saattaneet jotakin valmiiksi, jotakin, joka oli jatkunut johdonmukaisena, ohjattuna ja lähes muuttumattomana lapsuudestamme asti, mutta siinä hetkessä tulevaisuus tuntui ennen kaikkea epävarmalta ja pelottavalta. Ontolta."

Jukka Laajarinne: 72.

Siltä minustakin tuntui. Tuntuu. Toisaalta on mahtava fiilis siitä, että yksi suuri urakka on saatu päätökseen ja saavutettu piste, josta on hyvä jatkaa eteenpäin. Toisaalta taas pelottaa aivan suunnattomasti. Tästä jatketaan teille tuntemattomille, poluille, jotka joudumme itse raivaamaan; niitä ei ole meille valmiiksi tallattu. Minusta tuntuu, että olen enemmän yksin kuin koskaan. Tietysti ystävät ja perhe ovat aina takana, mutta he eivät kulje samaa polkua kanssani. Lukioon mennessä se oli paljon helpompaa. Osa lähti ammattikouluun, mutta tunsin olevani jollain tapaa yhtä kaikkien niiden kanssa, jotka menivät lukioon, vaikkakin eri oppilaitoksiin. Nyt kaveriporukastani kukaan ei ole hakenut samoihin paikkoihin, hajaannumme entisestään. Onneksi joidenkin kanssa on tullut solmittua vahvoja siteitä, jotka kestävät kyllä vaikka muuttaisin maailman toiselle puolelle.

Epävarmuus on tässä ehkä pahinta. Ei ole tietoa eikä taitoa, ei tarvittavaa informaatiota vakavampien suunnitelmien tekemistä varten. Tuntuu kuin vain kelluisin jonkun patjan päällä ja odotan tuulta, joka määrää kulkusuuntani. Tuo tuuli antaa ensimmäisen virinsä vasta kuukauden päästä, kun saamme tietää tulokset jatko-opiskelupaikoista. Sitten alkaa se vatsaa kipristävä vaihe. Pitääkö muuttaa ja minne? Mistä löydän kämpän ja rahat vuokraan? Kuinka usein tulen näkemään perhettä, sukulaisia ja kavereita? Muuttuuko kaikki totaalisesti ja pysyvästi? Tulenko löytämään oman paikkani uudessa tilanteessa ja ympäristössä?

Vastauksia saan odotella jonkin aikaa. Ehkä puoli vuotta, ehkä kauemmin. Jos olisin Peter Pan enkä kasvaisi isoksi, olisi kaikki helpompaa. Tosin paikallaan junnaaminenkin ja kyvyttömyys kasvaa ja kehittyä alkaisi pian ottaa päähän. Toivoin, että voisin säilyttää lapsenomaisen huolettomuuteni pidempään. Isoksi kasvaminen on pitkä ja ikävä prosessi, mutta on siinä hyvääkin. Tällaisten pohdintojen jälkeen muistan taas, että tästä lyhyestä nuoruuden hetkestä pitää nauttia vielä kun se on mahdollista ja tehdä kaikenlaista, mitä on hauska muistella myöhemmin. Mikäs muukaan aika kuin kesä on parasta uusille unohtumattomille seikkailuille?


P.S. Onnea kaikille muillekin ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille!! :)

Kauheus on katsojan silmissä

Takakansitekstin mukaan Jukka Laajarinteen kirja 72 (2013) on "ravisteleva romaani ulkopuolisuudesta, fanaattisuudesta ja ennakkoluuloista". En osaisi omin sanoin lyhyesti kuvailla paremmin. Romaani nimenomaan saa aikaan ravistelevia reaktioita lukijassaan. Kirja kertoo marokkolaisesta Mouradista, joka muuttaa Suomeen ollessaan vielä aika pieni. Mourad saa kokea ulkopuolisuuden ja millaista on, kun ei tunne kuuluvansa minnekään. Sen lisäksi, että kirja antaa yleisen käsityksen siitä, millaista Suomessa maahanmuuttajana asuminen on, kirja kertoo myös nuoren miehen henkilökohtaisen kehitystarinan. Aluksi Mourad haluaa sulautua joukkoon, olla yksi muista, mutta myöhemmin hän oppii olemaan ylpeä taustoistaan ja uskaltaa olla oma itsensä ankeiden suomalaisten keskellä. Mourad myös päättää villien nuoruusvuosien jälkeen palata islamiin ja alkaa harjoittaa uskontoaan kuin kunnon muslimi.  

Kirjan alussa Mourad on pakettiautossa puuhastelemassa pommin ääressä, ja seuraavassa hetkessä ollaankin jo aivan toisessa maailmassa. Kirja pomppii taitavasti mutta selkeällä tavalla nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Toisinaan tarina etenee siitä, mitä räjähdyksen jälkeen epärealistisessa ja äärimmäisen merkillisessä paikassa, jota Mourad luostariksi kuvailee, tapahtuu, kun toisinaan takaumissa kerrotaan Mouradin tarinaa aikaisemmilta vuosilta. Lopussa kaikki nivoutuu yhteen ja lukijalle vihdoinkin selviää, miten kirjan alussa esitettyyn tilanteeseen päädytään - ympyrä sulkeutuu ja ihmettelevät kysymysmerkit lukijan verkkokalvolla muuttuvat huutomerkeiksi.  

Laajarinne on onnistunut luomaan romaanissa mielenkiintoista keskustelua kristinuskon ja islamin välille. Kritisointia ja mustamaalaamista on puoleen ja toiseen, vaikka loppujen lopuksi molemmissa uskonnoissa on sama määränpää ja yksi yhteinen Kaikkivaltias. Kirjan lopussa eräs luostarin nunna puhuu Jumalan suunnitelmasta, jonka tavoite on sama kuin vedenpaisumuksella - tehdä maailmasta parempi. Ilmaus "aurinko peittyy näkymättömiin ja taivaalla nähdään outoja merkkejä: kuun sirpin kärjet yhdistyvät ristin kanssa, ja lopulta sota päätyy" kuvaa mielestäni hyvin nykymaailman tilaa: suurin osa meneillään olevista sodista käydään uskonnollisista syistä, esimerkiksi Irakissa ja eri puolilla Afrikkaa. Uskonnolliset ääriliikkeet saavat entistä enemmän kannatusta, esimerkiksi juuri niin paljon keskustelua aiheuttavassa islamissa. Erityisesti nuoret, joiden elämä ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, on helppo saada mukaan kyseenalaiseenkin toimintaan, kuten viimeaikaisessa Ranskan terrori-iskussakin nähtiin.  

Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin tavallisten mediaa seuraavien kansalaisten annetaan ymmärtää. On kaameaa yleistystä ajatella, että kaikki muslimit olisivat terroristeja. Päinvastoin. Mediaa pitäisi kritisoida enemmän sen toisinaan aika yksipuolisesta asioiden esittämisestä ja siitä, millaisiin asioihin se haluaa ihmisten kiinnittävän huomiota. Media kun on väline, jota yleisesti ihmiset seuraavat ja uskovat, ja monet pitävätkin median tuomaa sanomaa absoluuttisena totuutena, mikä on vaarallista. Ihmisille voidaan syöttää mitä tahansa ja he omaksuvat sen, koska eivät osaa ajatella omilla aivoillaan. Olen jopa kuullut väitettävän, että osa islamistien terrori-iskuista olisivat lavastettuja, heidät vain halutaan näyttää syyllisinä kaikkeen. Aivan kuten kirjassakin: alussa annettiin ymmärtää, että Mourad on pommin rakentamisen ja sen aiheuttaman tuhon takana, vaikka oikeasti tilanne oli aivan päinvastainen ja hän vain yritti pelastaa viattomia. Niin valitettavan usein hyväntekijä saa kiitosten sijaan kärsiä.  

Miksi sovussa eläminen on niin vaikeaa? Sen huomaa jo perhe-elämässä, sisarusten on aivan pakko nahistella joka ikisestä merkityksettömästäkin asiasta. Laumaeläin haluaa luoda jonkinlaisen nokkimisjärjestyksen. Jollain keinolla muut on saatava näyttämään huonommilta kuin minä itse, hierarkiassa minua alemmas, ja ne keinot voivat olla melkeinpä mitä tahansa. Romaanissa Mouradin suomalainen ystävä Väinö tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja alempiarvoiseksi kaveriporukassa, jossa muita yhdistävä piirre on arabialainen tausta. Eihän sellaista kukaan halua, ja lopulta ystävästä tuleekin kohtalokas vihollinen...  

Jos halutaan luoda rauha tähän maailmaan, ei riitä, että poliitikot jauhavat suvaitsevaisuudesta ja kampanjoivat rasismia vastaan. Ongelma on jossain syvemmällä, ihmisten verkkokalvoilla. Kauheus on katsojan silmissä. 

Lontoo – unelmien täyttymys

Perjantai 10. lokakuuta, viimeinen oppitunti ennen syysloman alkamista. Yritäpä siinä keskittyä trigonometristen funktioiden integroimiseen, kun mieli on vallan muualla. Heti koulun loputtua suuntasin Tampereelle ja sieltä vielä samana iltana Ryanairilla Lontooseen. Koko matkan ajan vatsa oli täynnä levottomia perhosia. Ensimmäistä kertaa taittamassa niin pitkää matkaa yksikseni. Mikä kaikki voisikaan mennä mönkään? Muistaako kaverini tulla lentokentälle vastaan oikeaan aikaan? Tai edes oikealle kentälle, niitäkin kun pitää olla niin hämmentävän monta… Kuinka pahasti onnistumme hukkaamaan itsemme suureen Lontooseen? 

Mutta suottapa murehdin. Vaikka kaikki ei mennyt täysin suunnitelmien mukaan, yhtään ylitsepääsemätöntä ongelmaa ei tullut vastaan. Jos osaa kohtuullisesti englantia, ei siellä selviytyminen ole vaikeaa. Ystävälliset ihmiset kyllä neuvovat, kun vain uskallat rohkeasti mennä kysymään. Useimmat tapaamani ihmiset olivat hyvin auttavaisia, tosin jotkut neuvoivat kulkemaan täysin väärään suuntaan kysyessämme reittiä. Toisinaan brittiaksenttia oli vaikea tajuta, mutta yleensä pääsimme yhteisymmärrykseen. Kielikylpy oli kyllä totaalinen; joka puolella vain englantia mitä kummallisimmilla aksenteilla. Kaverini puhui vahvaa Intian englantia, johon kyllä alkuhämmennyksen jälkeen tottui yllättävän nopeasti, kaikki muut lontoota ja minä änkytin jotain britti- ja amerikanenglannin sekasikiöristeymää. Kaikesta huolimatta kommunikointi luonnistui hyvin, varsinkin kun vähän lisäsi nonverbaalisia eleitä ja kansainvälisiä käsimerkkejä.

                        

Aika, jonka vietin Lontoossa, oli lyhyt, mutta sitäkin mahtavampi. Kaveria on kova ikävä ja toivon voivani nähdä hänet pian uudestaan. Joka kerta, kun mietin niitä iloisia hetkiä hänen kanssaan, hänen typeriä ilmeitään ja meidän hulluja kokeiluja, en voi kuin hymyillä ja yrittää olla itkemättä. Kovin monia paikkoja emme ehtineet käydä katsomassa, kaikki tärkeimmät kuitenkin. Yksi must-nähtävyyksistä oli London Eye, maailman korkein maailmanpyörä. Sieltä oli aivan älyttömän huikeat näköalat, varsinkin kun aurinko paisteli lämpimästi pilvien raosta. Thames-joen rannalta näki hyvin esimerkiksi Big Benin kuuluisine kelloineen sekä Westminsterin palatsin eli parlamenttitalon. Kuuluisuudestaan huolimatta London Bridge ei ollut mitenkään kovin kummoinen, toisin kuin ylväs Tower Bridge. Lisäksi kävimme ihastelemassa elävän oloisia julkimoista tehtyjä vahanukkeja Madame Tussaudsissa. Saimme tehdä tuttavuutta niin Vincent Van Goghin, Lady Gagan, Hitlerin kuin Obaman ja Gandhinkin kanssa. Myös selfien ottaminen Brad Pittin ja George Clooneyn kanssa oli ainutlaatuinen kokemus. Siellä kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa 4D-elokuvassa. Ei siinä vielä mitään, että naamalle ruiskitaan vettä ja saippuakuplia, mutta kun penkin selkänojan sisältä jokin tökkäsi selkään aika kovalla voimalla, kieltämättä säikähdin ja varmaan hyppäsin puoli metriä ilmaan. 

Jos olet elänyt siinä kuvitelmassa, että Suomi on kallis maa, on Englanti vielä hitusen kalliimpi. Opiskelijan pienellä budjetilla ei kamalasti törsäillä tai yökerhoja kierrellä. Jopa julkinen liikenne on melko kallista, takseista puhumattakaan. Vink vink, esimerkiksi linja-autoissa – niissä punaisissa ja kaksikerroksisissa – ei voi maksaa käteisellä. Sama koskee metroja ja junia. Liput pitää ostaa etukäteen tiskiltä tai automaatista. Hieman siinä piti yöllä kolmen aikaan rättiväsyneenä miettiä, mistä ihmeestä sen lipun siihen hätään keskellä tyhjää katua saa ostettua, mutta eipä hätää – mennään pummilla. Kuulopuheista poiketen, ei se metroliikenne minusta niin kovin sekavaa ollut, kun vain tiesi mihin on menossa. Oli meillä toki apuna myös kännykkäsovellus, jolla pystyi suunnittelemaan reittejä, mistä oli kyllä paljon hyötyä. Turistin paras ystävä Lontoossa on Google Maps, vaikka ei siihenkään liian orjallisesti saa luottaa tai löytää itsensä ihmettelemästä keskellä suurta liikenneympyrää…

Olin jo pitkään haaveillut Lontoossa käymisestä ja kaverini kanssa olimme jonkin aikaa suunnitelleet tapaamista. Nyt sain toteutettua molemmat ja yhden unelmistani täytettyä, mistä olen äärimmäisen onnellinen. Ihmiset: menkää ulos maailmaan ja katselkaa, kokekaa ja oppikaa. Nuorena kuuluu nähdä ja tehdä, kerätä kokemuksia muistojen laatikkoon, jonka voi sitten vanhoilla päivillä keinutuolissa avata ja naureskella nuoruuden hulluille seikkailuille! You only live once. 

#kutsumua

Ahdistaa.
Joku puristaa minua kasaan sisältä päin. Se voima vetää kuorenkin mukanaan. Menen ryttyyn. Sattuu.
 

Hengitän syvään ja vedän keuhkoni niin täyteen ilmaan kuin saan, kehoni täyttyy kuin ilmapallo ja myttyni oikenee. Suoristan selkäni. Hetken oloni on parempi, kunnes uusi kipeä muisto iskee terävästi ja pistää kuin nuoli. Sen myrkky imeytyy hiljalleen vereen ja lamaannuttaa, saa antautumaan kivulle ja antamaan periksi. 

Miksi taistella sitä tunnetta vastaan, en minä sille kuitenkaan pärjää. Se ottaa aina vallan, vaikka kuinka vastustaisin. Se on vahvempi, se tietää heikkouteni ja osaa käyttää niitä hyväkseen. 

En tahdo olla enää heikko. Haluan voimani takaisin. En anna sen imeä niitä minusta kerta toisensa jälkeen. Ne eivät ole sen, vaan minun. Minä hallitsen itseäni ja tunteitani, kehoani ja mieltäni. Ne ovat minun. Minun.

Se ei luovuta. Se kaivaa syvemmältä mielen sopukoista, sieltä mistä itse en enää halua ottaa mitään esille. Ne arimmat asiat, jotka haluan jättää taakse omaan arvoonsa. En kaipaa niitä muistoja, ne ovat pahoja. 

Käperryn taas itseeni kouristuksenomaisesti. Vihloo. 

Miksei muistoja voi unohtaa? Valita vain tietyt, jotka laittaa hyvään talteen ja teettää vielä varmuuskopiot? Loput joutaisivat roskakoriin ja roskakori tyhjennettäväksi, jotta niillä ei olisi enää mitään asiaa tulla piinaamaan ja toisten elämää pilaamaan.

Entä jos ei jaksa? On kuullut tarpeeksi muiden puheita. Pahoja sanoja. Loukkaavia. Halveksuvia. Vähätteleviä. Sitä alkaa todella uskoa, että on mitä muut sanovat ja näkee huonot piirteet sitten itsessään. Inhottaa katsoa peiliin, vastenmielinen kuvatus tuijottaa takaisin. 

Päätän, etten välitä muista. Olen päättänyt jo monta kertaa. Jospa nyt päättäisin viimeisen kerran. En ole täydellinen, mutta olen tarpeeksi hyvä. Minä olen minä. En kaikkein kaunein ihminen, jonka maa päällään kantaa, mutta tarpeeksi hyvä. Minä. 

Nousen. Nostan pääni pystyyn. Hengitän hitaasti ja syvään sisään. Täytyn ilmasta ja päättäväisyydestä. En kuuntele muita, en ole mitä muut sanovat. Tai sanoivat. Ehen, he ovat väärässä. Niin väärässä, toivottavasti he tietävät sen. Jos eivät, he tässä tyhmiä ovat, en minä, vaikka he niin väittävät. Säälin heitä. Heillä on varmasti paha olla. Minulla ei. 

Ei ahdista.

#kutsumua 

"Ja nautin mun elämästä"

Haloo Helsingin keikka Jyväskylän Lutakossa! Sitä metelin määrää ja bassojen jytinää. Oli muuten mahtavaa, porukka mukana ihan kympillä. Pitäis käydä useammin kuuntelemassa elävää musiikkia, se niin erilaista kuin kuunnella samoja biisejä yksin kotona YouTubesta. Se fiilis vaan on niin uskomaton, vaikkei ihan lempparibändi oliskaan. Kaikesta siitä huutamisesta tuli kurkku kipeäksi, käsiin sattui niiden yhteen hakkaamisen jälkeen ja tiiviissä rykelmässä tuli kiitettävän lämmin. Onneksi oltiin ostettu liput jo valmiiksi, sillä ovelta ne oli myyty loppuun puolessa tunnissa.

 Ja vielä joskus taivaanlaivaan mä vaivatta daivaan,
Mutta tänään kaiken paskan tieltä pois raivaan
Ja nautin mun elämästä,
Tästä jäätävän lyhyestä.

 Tuhon kynsissä oon, aikamme sieluton mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen

Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta ja
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit poistuu hymyillen
Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta ja
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit jatkaa valehdellen
Tai sä voit tietää totuuden

Ja laulan pappadaduda pa duda dapa...



Miksei ikinä riitä että toinen on siinä
Ja jakaa tämän hetken sinun kanssasi.

Kuule rakkaani, Carpe Diem ei tänään kelpaa
Kuule rakkaani, Carpe Diem, järki lyö tunnetta turpaan
Tää sattuu, tähän tottuu,
Ja entä jos yksin kuolenkin.
Tiedä rakkaani, että oon vielä täysin kesken.


Sitä paisti, kaikki sen bändin jäsenet on aivan ihania ja Ellin silmät on oikeesti melkein pelottavat. Taisin muuten rakastua Jereen ja Jukkaan...  Keikka oli eilen ja vieläkin mun on vaan pakko kuunnella bändin parhaita biisejä (ei kuulosta läheskään yhtä hyvältä virtuaalisesti!) ja yrittää pysyä eilisen fiiliksissä ja kikseissä. Onkohan jengi aina yhtä hyvin keikoilla menossa mukana..? Elli oli monessa kohdassa pitkän aikaa hiljaa ja antoi meidän vaan laulaa sen mitä keuhkoista lähti. Saatoin vahingossa huitasta sitä lyhyttä poikaa mun vieressä pari kertaa kun innostuin liikaa, mut pliis älä vihaa mua, en tehny sitä tahallaan. Sitä paitsi se poika oli söpö niin ihan mielelläni oisin ottanu enemmänkin kontaktia.. Välispiikeissä mietä muisutettiin rakastamaan meidän lähimmäisiä vielä kun ne on täällä, pitämään huolta jengistä, tekemään tästä sekuntista elämisen arvoisen pienten asioiden avulla, tekemään just niitä hulluja asioita mitä tekee mieli ja pitämään oma pää ja seisomaan omien ajatusten takana. Peace and love <3

Onko tää oikeesti sitä mitä mää haluan?

Elämä on kummalista. Keväällä varsinkin. Kaikki alkaa taas olla elävää, itsekin. Hymy tulee kasvoille ilman syytä ja ohikulkijoita tekisi mieli halata. Ihmiset on kauniita. Pitäisi syödä jäätelöä. Skeittaripojat Sepänaukiolla muistuttaa kohti lipuvasta kesästä.

Sitten on se toinen puoli, joka jäisi sängyn pohjalle kahdeksi viikoksi jos saisi itse päättää. Ei vaan jaksa, ei kiinnosta. Ei millään oikeestaan ole mitään väliä. Tekis mieli jättää koko leikki kesken. Kaikki on jotenkin tyhjää ja merkityksetöntä. Olemista. Odottamista. Mitään ei tapahdu.

"Eikö elämä ookin aika tylsää?" minulta joskus kysyttiin. Vastasin ei, elämästä voi tehdä sellaista kuin haluaa, tehdä asioita, joista pitää, nauttia elämästä. Hän pisti vastaan, aina ei saa eikä voi tehdä mitä haluaa, elämässä on rajoitteita. Yhteiskunta ja perhe määrää, mitä sun pitää tehdä ja milloin, missä järjestyksessä. Kun opiskelet, saat hyvän ammatin, paljon rahaa ja ehkä perheen, tulet onnelliseksi, ne sanovat. Entä jos ei halua? Jos haluaa muuttaa ulkomaille ja jättää opinnot kesken, nauttia, elää hetkessä, olla onnellinen rakastamiensa ihmisten kanssa, ei, et sinä sitä voi tehdä. Se on typerää, sinun täytyy kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi. Miksi ihmisten halutaan ja oletetaan elävän onnellisina, jos heille ei anneta mahdollisuutta olla onnellisia ja elää omaa elämäänsä omalla tavallaan, omilla ehdoillaan? Ei kaikkien tarvitsisi elää saman kaavan mukaan, samaan muottiin ahdettuina. Jokaisella on aivot sekä oikeus ja velvollisuus käyttää niitä.  Kaikki tekevät omat päätöksensä ja ovat niistä vastuussa. Jos nyt lähtisin ulkomaille ja jättäisin kaiken taakseni ja pilaisin mahdollisuuteni tulevaisuudessa, se on oma asiani, minun elämäni. Voisin olla onnellinen ulkomailla. En olisi onnellinen myöhemmin, sanoisivat viisaat. Ehkä, ehkä en. Ei kukaan voi sitä tietää. Mahdollisuudet ovat rajattomat, aina pääsisi jotenkin eteenpäin.

Elämäni on tylsää. Minä olen tylsä. Aina samanlainen. Haluaisin muuttua. Haluaisin olla kuin joku muu. Ei, en sentään, mutta joitain asioita vaihtaisin tai muuttaisin. Nuoruuden pitäisi olla elämän parasta aikaa. Pitäisi. Kai se onkin. Mutta en tunne eläväni sitä. En tee mitään, vain olen.
Kun on ollut koko lapsuutensa kiltti ja nuhteeton, sitä haluaa kokeilla jotain muuta. Kilttinä oleminen on tylsää. Nuorten kuuluu tehdä kaikkea typerää, se on sallittua, aikuisena ei enää saa. Mä en halua olla se sama kiltti enää. Ei sillä, että haluisin olla mikään hirveä huligaanikaan, mutta jostain täytyy saada vähän väriä tähän elämään. Mä en halua tätä enää tällaisena. Yksi kavereista sanoo, et mun pitäisi alkaa elää, tehdä kaikkea, olla ihmisten kanssa, kokeilla uusia asioita, olla erilaisten ihmisten kanssa, jotka muuttais mua. Loput taas sanoo, et pitäis pysyä kilttinä ja tylsänä, oon aina ollu sellanen, miksi mun pitäisi muuttua joksikin muuksi. Koska minä haluan.

Miksi muiden elämä näyttää paremmalta kuin omani? Vai onko sekin vain heijastus.

Mä haluaisin olla onnellinen. Ehkä en vaan osaa olla, tai en tiedä miten.

Kansainvälistymistä, kiitos ja ole hyvä

Nykyään joka paikassa puhutaan kamalan paljon kansainvälisyydestä ja sen merkityksestä. Viime viikolla meilläkin oli koulussa kansainvälisyysviikko. Eikä kansainvälisyys ole suotta niin puhuttu aihe – se on meidän tulevaisuuttamme, meidän täytyy olla kansainvälisiä pyörittääksemme tätä maailmaa. Kansainvälisyys on tärkeää niin työ- kuin opiskelumaailmassakin ja se avaa meille paljon uusia ovia ja luo mahdollisuuksia sekä valinnanvaraa. Kansainvälisyys avartaa maailmaa ja auttaa näkemään ja hahmottamaan sen paremmin.

Miksi kansainvälisyyttä? Koska se on hyödyllistä, tarpeellista ja oikeastaan pakollista. Maiden välillä on paljon yhteistyötä eikä se oikein luonnistu suomeksi. Jos on kansainvälinen, oppii kieliä ja kulttuureja paljon paremmin ja tehokkaammin. Se lisää meidän yleissivistystämme ja näin lukiolaisen näkökulmasta se auttaa ylioppilaskirjoituksissa ja myöhemmin jatko-opiskelupaikan saamisessa. Kansainvälistymisestä tulee tai se on jo osa meidän arkeamme väistämättä. Siksi on minun mielestäni hyvä, että koulut panostavat niin paljon erilaiseen kansainväliseen toimintaan, ainakin meidän lukiossa voi täyttää niin sanotun kulttuuripassin ja meillä käy hyvin usein ulkomaalaisia vieraita ja on monia vaihto-oppilaitakin. Juuri eilen olin koulun järjestämässä ikään kuin kerhossa koulun jälkeen, sen nimi oli Pop Up Cuisine. Siellä teemme aina jonkin maan ruokaa kyseisestä maasta tulevien ihmisten kanssa, eilen espanjalaista. Minähän en puhu sanaakaan espanjaa, mutta englannillakin pärjäsi mainiosti. Tälläistä toimintaa kaipaisin lisääkin ja ihan varmasti osallisuisin, aina kun minulla on aikaa.

 

Kansainvälisyys ei kuitenkaan ole ulkomaan matkojen määrää tai pelkkää kielitaitoa, se on ymmärtämistä, hyväksymistä, suvaitsemista ja ennakkoluulottomuutta. Omalta osaltaan se on myös tasa-arvoisen ja kestävän maailman ja tulevaisuuden rakentamista. Eräästä blogista luin: ”kansainvälinen osaaminen on monimuotoisen kulttuurin periaatteiden ymmärtämistä sekä kansainvälisyyden merkityksen ymmärtämistä omassa ammatissa ja työelämässä yleisesti. Tiivistäen voisi sanoa, että kansainvälinen osaaminen on kansainvälisen yhteistyön tuloksena syntyvää inhimillistä ja yhteisöllistä pääomaa, osaamista, jossa yhdistyvät kokemus, kulttuurien tuntemus ja kansainvälinen hahmotuskyky.”  Kansainvälinen yhteistyö muiden kanssa tuo uusia ideoita ja vieraiden silmin näkee eri tavoin omia arvoja sekä osaa arvostaa paremmin niin omaa kuin vierasta kulttuuria.

Itselläni on monia kavereita eri puolilta maailmaa, koska harrastan kirjeenvaihtoa sekä aidoin kirjein että sähköpostilla. Se on hauskaa, olen oppinut kamalan paljon uusia asioita ja tietysti kehittänyt kielitaitoani, ainakin sanavarastoni on kasvanut huimasti englannin jokapäiväisen käytön seurauksena. Olen jopa oppinut muutaman sanan kummallisia kieliä, kuten hindiä. Muutenkin se muokkaa maailmankuvaani, kun saan kuulla millaista jossain maassa jonkun silmin oikeasti on. Esimerkiksi Egyptistä olen viime päivinä kuullut harmillisenkin paljon, joskus tuntuu jopa pahalta lukea egyptiläisten kavereideni viestejä. Ei ole ollenkaan sama lukea Ylen uutisista mitä siellä on edellisenä päivänä tapahtunut kuin kuulla se heiltä itseltään, kuinka he kuvailevat toivottomalta tuntuvaa tilannetta ja jatkuvaa taistelua. Mieti siinä sitten mitä heille voisi vastata samalla pysyen puolueettomana, mutta ymmärtäväisenä ja kannustavana. Hämmentävää on myös, miten eri tavalla kaksi samanikäistä egyptiläistä poikaa samasta kaupungista kertovat samat asiat. He ovat vieläpä kavereita keskenäänkin. Aina en tietenkään kuule vain huonoja asioita, olen mm. oppinut paljon intialaisesta kulttuurista ja oppinut sen historiaa puolivahingossa. Historian tunnilla kun puhuttiin Intian itsenäistymisestä, huomasinkin jo tietäväni kaikki ne asiat. Samoin olen oppinut kiinan historiasta ja Singaporen politiikasta, hindujen ja muslimien juhlista ja vaikka mistä muusta. Ja ovathan hekin sitten samalla tietysti kuulleet kaikenlaista Suomesta. 

 

En oikeastaan löydä huonoja puolia siitä, että joku on kansainvälinen. Laajemmalla tasolla tietysti kaikessa on haittoja, mutta mitä haittaa sinulle itsellesi voi olla siitä, että pyrit olemaan kansainvälinen. Ei mitään. Ehkä se vie aikaa, mutta se on sen arvoista. Se on hauskaa, on mahtavaa saada vaikka kavereita ulkomailta, se on äärimmäisen hyödyllistä ja kannattavaa. Suomalaisille niin tyypillinen ”En mää osaa mitään kieliä, kuulostaa ihan tyhmältä ja tulee kamalasti virheitä” on täysin turhaa, sillä ei ole mitään merkitystä, kunhan vain ymmärtää ja tulee ymmärretyksi, se riittää. Kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa, mutta hyvä asenne on tärkeä. Kaikkia ei tietenkään myöskään yhtään kiinnosta, mutta silti olisi hyvä olla motivaatiota ja edes pienen pientä innostusta kansainvälisyyttä kohtaan, koska se on oikeasti tärkeää, kuten niin monet ihmiset ovat todenneetkin.