Rahaa rahaa

Toisilla on rahaa, toisilla ei. Se tuntuu jokseenkin aika epäreilulta. Useimmilla -ainakin suomalaisilla- on tarpeeksi rahaa  elämiseen ja vähän saattaa jäädä säästöönkin tai muuhun ylimääräiseen. Se on yksi asia, josta olen aika ylpeä saadessani sanoa, että asun Suomessa. Kaikilla ei kuitenkaan ole yhtä hyvin..

Kansainvälinen hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam on laskeskellut, että maailman 100:n rikkaimman ihmisen vuosittaisilla tuloilla voisi poistaa maailmasta köyhyyden. Peräti neljä kertaa. (katso uutinen tästä)

Ensimmäinen reaktioni kuullessani tästä radiosta tänä aamuna oli O.o tai :-O . Eihän tässä sinäänsä ollut mitään uutta, mutta heräsinpä taas siihen todellisuuteen, että maailma on hyvin epätasapainoinen ja epätasa-arvoinenkin. Ja ihmiset ahneita, omahyväisiä ja itsekkäitä. Mitä ihmettä nuokin rikkaat ihmiset tekevät tuolla kaikella rahalla, jota eivät ikinä ehdi käyttää lopuun? Joillain toisella voisi olla sille paljon enemmän käyttöä.

"Äärimmäinen rikkaus on epäeettistä, taloudellisesti tehotonta, poliittisesti korruptoivaa, yhteiskunnallisesti jakavaa ja tuhoisaa ympäristölle", sanoo Oxfam. Olen pitkälti samaa mieltä. Köyhät ihmiset todellakin elävät jossain kolmannessa maailmassa, josta meillä ei minkäänlaista hajua. He elävät toisinaan maanpäällistä helvettiä kaikkien kurjuuksien ja sairauksien keskellä samalla kun toiset mässäilevät, tuhlaavat rahojaan ja valittavat milloin mistäkin. Mutta kuitenkaan koskaan varallisuuskaan ei voi mennä tasan, niin se vain on. Eikä silloin tämä maailma olisi tälläinen, vaan moni asia olisi toisin. Lisäksi, onkohan noiden rikkaiden ihmisten ansioihin laskettu myös yritykset, rakennukset ym. reaaliset investoinnit, vai onko kyseessä todellakin puhtaasti palkkatulot? Mikäli varat eivät ole "todellisia" vaan pelkkiä numeroita, niin eihän niillä mitään köyhyyttä paranneta.

Mietinpä tässä, että mitenköhän tuo köyhyyden poistaminen mahtaisi käytännössä tapahtua. Voi olla aika hankala tehtävä. Olisi kiva kuulla jonkun viisaan ihmisen strategia ja toimintasuunnitelma. Jos nyt oletetaan, että maailman varat saataisiin jaettua niin, ettei olisi enää köyhiä ihmisiä, niin mitä sitten? Kuinka kauan sitä tilannetta kestäisi? Toiset alkavat taas rikastua ja toiset köyhtyä ja pian ollaan takaisin lähtöpisteessä. Hetkellinen köyhyyden poistaminen ei auta, vaan tuloerot pitäisi saada pääpiirteissään samalle tasolle. Mikä uskoakseni ei tule ikinä olemaan mahdollista.

Mutta se pointti tässä nyt ei ollut ruveta analysoimaan sitä, voiko maailmasta poistaa köyhyyden vai ei, vaan se, että miksi ihmiset haluavat haalata rahaa itselleen tarpeettoman paljon. Onko ihminen hyvä ja arvostettu jos lompakko on paksu? Harmikseni luulen niin aika useasti olevan. Jos ihmisellä on ylimääräistä ja tarpeetonta, miksei hän voi antaa siitä hieman vähempiosaiselle, joka sitä kipeämmin tarvitsee? Jos minä olisin miljonääri, en haluaisi pitää kaikkea itselläni vaan jakaa sen muiden kanssa. Minulle tulisi huono omatunto itsekkyydestäni ja omistushalustani.

Nykyään kaikki elämä tuntuu pyörivän vain rahan ympärillä. Eikö elämässä ole tärkeämpiäkin asioita, joista tulisi ensin huolehtia? Kuten esimerkiksi perhe, rakkaat ja muut läheiset ihmiset. Joskus tuntuu, että yksilöllisyyttä korostetaan liiaksikin ja kaikki jäävät lopulta yksin. Monissa muissa kulttuureissa perhe on kaiken alku ja juuri, perusta ja lopputulos. En sano, etteikö meilläkin, mutta se ei näy yhtä selvästi eikä ole yhtä vahvasti läsnä. Meillä on kummia tapoja näyttää rakkaillemme, että välitämme; ostelemme lahjoja ja yritämme materiaalin avulla todistella tunteitamme. Aidompaa olisi sanoa: "Minä rakastan sinua" tai "Olet minulle tärkeä". Mutta se on niin vaikeaa, minullekin, kenties sinullekin.

Ehkä tämä rahan ympärillä pyörivä maailma on jo mennyt liian pitkälle ja meidän arvoissamme olisi jotain parantamisen varaa.

Pahalta piilossa?

Onko olemassa silmiä, jotka valvovat meitä lakkaamatta? Silmiä, jotka näkevät kaiken? Silmiä, joilta ei voi piiloutua ja joilta ei voi piilottaa mitään? 

Niin minä uskon. Ajatuksen tasolla ainakin, abstraktisti ajateltuna. En tietystikään ajattele kenenkään konkreettisesti tarkkailevan meitä valvontakameroita muistuttavilla silmillään. Enemmänkin niin, että hyvä ja paha ovat läsnä jokaisen elämässä väistämättä jossain vaiheessa. Kukaan ei voi säästyä kaikelta pahalta, mutta ei kaikelta hyvältäkään, ainakaan jos suhtautuu asioihin ns. "normaalisti". Normaali on huono sana, mutta en keksinyt parempaakaan.

Minä en yritä piilottaa itseäni keneltäkään, en pahalta enkä hyvältä, en kenenkään silmiltä. Enkä varsinkaan itseltäni. Yritän vain aina olla oma itseni ja mahdollisimman hyvä muille ihmisille. Silloin minulla ei edes olisi mitään piilotettavaa. Mutta koska en voi piilottaa edes sitä, minkä haluaisin, en yritäkään. En ole lähellekään täydellinen enkä suinkaan puhdas ja viaton, mutta minkäs teen kun olen kuitenkin vain ihminen. Vikani huomataan kyllä ja siinä vaiheessa on parempi etten peittele niitä.

Myös paha löytää minut, mutta niin sen kuuluukin. Minä odotan.

 

It's never too late

..or is it..?

Harvinaisen tyhmä sanonta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Onhan. Mennyttä ei saa takaisin vaikka kuinka haluaisi, ellei sitten omista aikakonetta. Ikinä ei ole liian myöhäistä katua tai pyytää anteeksi, mutta se ei poista tapahtunutta. 

Jossain vaiheessa jokaisen maanpäällinen aika loppuu, kenties huomenna, viikon päästä, kolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua tai sitten kun maailmanloppu tulee. Aika käy vähiin, jos ei sitä osaa käyttää oikein. Minä en ainakaan osaa. Tähän päivään asti olen päässyt, en tiedä, kuinka pitkälle vielä ehdin. Hukkaan arvokasta aikaani, jonka voisin käyttää paremmin ja epäitsekkäämpiin tarkoituksiin. Mutta en osaa. En osaa aloittaa elämistä, nuoren hulvatonta ja huoletonta elämää, joka hetkestä nauttimista. Tiedän, että nuoruus on ainutlaatuista aikaa eikä elämä tule koskaan enää olemaan tämän helpompaa. Mutta en osaa käyttäytyä sen mukaisesti.

Tässä vaiheessa päässäni alkaa soida Anssi Kelan Milla. "Milla hei, sun täytyy muuttuu. Sun elämältäs suunta puuttuu. Sä aina tartut tikkuun lyhimpään, se ei johda mihinkään. Sä et oo mikään tyttö enää, sun täytyis tehdä jotain järkevää ja lapselliset leikkis lopettaa."

 Vähän tuntuu nyt siltä, että mun elämä ei johda mihinkään. Junnaan paikoillani. Ja vieläkin vaan valitan tässä enkä tee asialle yhtään mitään. Siispä missä vika? 

Pitäisköhän ottaa itseään niskasta kiinni tai antaa oikein mojova potku persauksille!? Nyt saa jo pikkuhiljaa riittää, täytyy ryhdistäytyä.  

Ehkä vielä ei sittenkään ole liian myöhäistä. Ihan kaiken suhteen.

Postia kaukomailta

Tänään tulin tooooosi iloisesksi kun pääsin koulusta kotiin. Jo heti eteisen pöydällä odotti ihana yllätys; posti oli vihdoin tuonut minulle osoitetun kirjeen perille! Eikä minkä tahansa kirjeen, vaan juuri sen, joka oli lähtenyt pitkälle matkalleen Intiasta muutama viikko sitten. Ryntäsin heti yläkertaan, heivasin laukun lattialle ja pomppasin sängylleni lukemaan sen. Kuoresta tuli esiin ihana uudenvuodenkortti sekä käsin koukeroisella käsialalla sekä välillä hieman takkuilevalla englannilla kirjoitettu kirje. Se oli hurmaava, melkein tekisi mieleni kertoa mitä siinä luki..

Tästä päivästä tuli paras pitkiin aikoihin. Onnellisuusmittarin viisari kääntyi äkkiä lähelle huippulukemia, enkä voi olla hetkeen alakuloinen kovin helposti.  :))

 

Risuaita

Viime aikojen fiilikset on ollu aika ristiriitaisia, suorastaan risuaitaa. Toisaalta olen onneni kukkuroilla, mutta toisaalta kamalan peloissani, koska tämä on minulle uutta. Mielen ja kehon ovat vallanneet täysin uudet tunteet ja kummalliset tuntemukset. Vatsaa kipristää, sydän hakkaa, hengitys on epätasaista. Toivottavasti tämä on ohimenevää. Ei sittenkään, en halua päästää tätä tunnetta ikinä menemään. Voisin hypätä kuuhun asti. Tai kiertää koko maapallon väsymättä. En ole moneen yöhön saanut nukuttua kunnolla, mutta ei mua väsytä. Olen levoton, en voi olla pitkään paikoillani. Tästä kirjoittamisestakaan ei tule yhtään mitään.

Tämä kuvaa olotilaani aika hyvin; kauniisti kimaltein koristeltuja teräviä risuja.

<3