Takakansitekstin mukaan Jukka Laajarinteen kirja 72 (2013)
on "ravisteleva romaani ulkopuolisuudesta, fanaattisuudesta ja
ennakkoluuloista". En osaisi omin sanoin lyhyesti kuvailla paremmin.
Romaani nimenomaan saa aikaan ravistelevia reaktioita lukijassaan. Kirja kertoo marokkolaisesta Mouradista, joka muuttaa Suomeen ollessaan vielä aika pieni. Mourad saa kokea ulkopuolisuuden ja millaista on, kun ei tunne kuuluvansa minnekään. Sen lisäksi, että kirja antaa yleisen käsityksen siitä, millaista Suomessa maahanmuuttajana asuminen on, kirja kertoo myös nuoren miehen henkilökohtaisen kehitystarinan. Aluksi Mourad haluaa
sulautua joukkoon, olla yksi muista, mutta myöhemmin hän oppii olemaan
ylpeä taustoistaan ja uskaltaa olla oma itsensä ankeiden suomalaisten
keskellä. Mourad myös päättää villien nuoruusvuosien jälkeen palata islamiin ja alkaa harjoittaa uskontoaan kuin kunnon muslimi.
Kirjan alussa Mourad
on pakettiautossa puuhastelemassa pommin ääressä, ja seuraavassa
hetkessä ollaankin jo aivan toisessa maailmassa. Kirja pomppii
taitavasti mutta selkeällä tavalla nykyisyyden ja menneisyyden välillä.
Toisinaan tarina etenee siitä, mitä räjähdyksen jälkeen epärealistisessa
ja äärimmäisen merkillisessä paikassa, jota Mourad luostariksi kuvailee, tapahtuu, kun toisinaan takaumissa kerrotaan Mouradin tarinaa aikaisemmilta vuosilta. Lopussa
kaikki nivoutuu yhteen ja lukijalle vihdoinkin selviää, miten kirjan
alussa esitettyyn tilanteeseen päädytään - ympyrä sulkeutuu ja
ihmettelevät kysymysmerkit lukijan verkkokalvolla muuttuvat huutomerkeiksi.
Laajarinne
on onnistunut luomaan romaanissa mielenkiintoista keskustelua
kristinuskon ja islamin välille. Kritisointia ja mustamaalaamista on
puoleen ja toiseen, vaikka loppujen lopuksi molemmissa uskonnoissa on
sama määränpää ja yksi yhteinen Kaikkivaltias. Kirjan lopussa eräs
luostarin nunna puhuu Jumalan suunnitelmasta, jonka tavoite on sama kuin
vedenpaisumuksella - tehdä maailmasta parempi. Ilmaus
"aurinko peittyy näkymättömiin ja taivaalla nähdään outoja merkkejä:
kuun sirpin kärjet yhdistyvät ristin kanssa, ja lopulta sota päätyy"
kuvaa mielestäni hyvin nykymaailman tilaa: suurin osa meneillään
olevista sodista käydään uskonnollisista syistä, esimerkiksi Irakissa ja
eri puolilla Afrikkaa. Uskonnolliset ääriliikkeet saavat entistä
enemmän kannatusta, esimerkiksi juuri niin paljon keskustelua
aiheuttavassa
islamissa. Erityisesti nuoret, joiden elämä ei ole ollut pelkkää
ruusuilla tanssimista, on helppo saada mukaan kyseenalaiseenkin
toimintaan, kuten viimeaikaisessa Ranskan terrori-iskussakin nähtiin.
Kaikki ei kuitenkaan
ole niin mustavalkoista, kuin tavallisten mediaa seuraavien
kansalaisten annetaan ymmärtää. On kaameaa yleistystä ajatella, että
kaikki muslimit olisivat terroristeja. Päinvastoin. Mediaa pitäisi
kritisoida enemmän sen toisinaan aika yksipuolisesta asioiden
esittämisestä ja siitä, millaisiin asioihin se haluaa ihmisten
kiinnittävän huomiota. Media kun on väline, jota yleisesti ihmiset
seuraavat ja uskovat, ja monet pitävätkin median tuomaa sanomaa
absoluuttisena totuutena, mikä on vaarallista. Ihmisille voidaan syöttää
mitä tahansa ja he omaksuvat sen, koska eivät osaa ajatella omilla
aivoillaan. Olen jopa kuullut väitettävän, että osa islamistien
terrori-iskuista olisivat lavastettuja, heidät vain halutaan näyttää
syyllisinä kaikkeen. Aivan kuten kirjassakin: alussa annettiin ymmärtää, että Mourad on pommin rakentamisen ja sen aiheuttaman tuhon takana, vaikka oikeasti tilanne oli aivan päinvastainen ja hän vain yritti pelastaa viattomia. Niin valitettavan usein hyväntekijä saa kiitosten sijaan kärsiä.
Miksi
sovussa eläminen on niin vaikeaa? Sen huomaa jo perhe-elämässä,
sisarusten on aivan pakko nahistella joka ikisestä merkityksettömästäkin
asiasta. Laumaeläin haluaa luoda jonkinlaisen nokkimisjärjestyksen.
Jollain keinolla muut on saatava näyttämään huonommilta kuin minä itse,
hierarkiassa minua alemmas, ja ne keinot voivat olla melkeinpä mitä
tahansa. Romaanissa Mouradin
suomalainen ystävä Väinö tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja
alempiarvoiseksi kaveriporukassa, jossa muita yhdistävä piirre on arabialainen tausta. Eihän sellaista kukaan halua, ja lopulta ystävästä tuleekin kohtalokas vihollinen...
Jos
halutaan luoda rauha tähän maailmaan, ei riitä, että poliitikot
jauhavat suvaitsevaisuudesta ja kampanjoivat rasismia vastaan. Ongelma
on jossain syvemmällä, ihmisten verkkokalvoilla. Kauheus on katsojan
silmissä.
