Kauheus on katsojan silmissä

Takakansitekstin mukaan Jukka Laajarinteen kirja 72 (2013) on "ravisteleva romaani ulkopuolisuudesta, fanaattisuudesta ja ennakkoluuloista". En osaisi omin sanoin lyhyesti kuvailla paremmin. Romaani nimenomaan saa aikaan ravistelevia reaktioita lukijassaan. Kirja kertoo marokkolaisesta Mouradista, joka muuttaa Suomeen ollessaan vielä aika pieni. Mourad saa kokea ulkopuolisuuden ja millaista on, kun ei tunne kuuluvansa minnekään. Sen lisäksi, että kirja antaa yleisen käsityksen siitä, millaista Suomessa maahanmuuttajana asuminen on, kirja kertoo myös nuoren miehen henkilökohtaisen kehitystarinan. Aluksi Mourad haluaa sulautua joukkoon, olla yksi muista, mutta myöhemmin hän oppii olemaan ylpeä taustoistaan ja uskaltaa olla oma itsensä ankeiden suomalaisten keskellä. Mourad myös päättää villien nuoruusvuosien jälkeen palata islamiin ja alkaa harjoittaa uskontoaan kuin kunnon muslimi.  

Kirjan alussa Mourad on pakettiautossa puuhastelemassa pommin ääressä, ja seuraavassa hetkessä ollaankin jo aivan toisessa maailmassa. Kirja pomppii taitavasti mutta selkeällä tavalla nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Toisinaan tarina etenee siitä, mitä räjähdyksen jälkeen epärealistisessa ja äärimmäisen merkillisessä paikassa, jota Mourad luostariksi kuvailee, tapahtuu, kun toisinaan takaumissa kerrotaan Mouradin tarinaa aikaisemmilta vuosilta. Lopussa kaikki nivoutuu yhteen ja lukijalle vihdoinkin selviää, miten kirjan alussa esitettyyn tilanteeseen päädytään - ympyrä sulkeutuu ja ihmettelevät kysymysmerkit lukijan verkkokalvolla muuttuvat huutomerkeiksi.  

Laajarinne on onnistunut luomaan romaanissa mielenkiintoista keskustelua kristinuskon ja islamin välille. Kritisointia ja mustamaalaamista on puoleen ja toiseen, vaikka loppujen lopuksi molemmissa uskonnoissa on sama määränpää ja yksi yhteinen Kaikkivaltias. Kirjan lopussa eräs luostarin nunna puhuu Jumalan suunnitelmasta, jonka tavoite on sama kuin vedenpaisumuksella - tehdä maailmasta parempi. Ilmaus "aurinko peittyy näkymättömiin ja taivaalla nähdään outoja merkkejä: kuun sirpin kärjet yhdistyvät ristin kanssa, ja lopulta sota päätyy" kuvaa mielestäni hyvin nykymaailman tilaa: suurin osa meneillään olevista sodista käydään uskonnollisista syistä, esimerkiksi Irakissa ja eri puolilla Afrikkaa. Uskonnolliset ääriliikkeet saavat entistä enemmän kannatusta, esimerkiksi juuri niin paljon keskustelua aiheuttavassa islamissa. Erityisesti nuoret, joiden elämä ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, on helppo saada mukaan kyseenalaiseenkin toimintaan, kuten viimeaikaisessa Ranskan terrori-iskussakin nähtiin.  

Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin tavallisten mediaa seuraavien kansalaisten annetaan ymmärtää. On kaameaa yleistystä ajatella, että kaikki muslimit olisivat terroristeja. Päinvastoin. Mediaa pitäisi kritisoida enemmän sen toisinaan aika yksipuolisesta asioiden esittämisestä ja siitä, millaisiin asioihin se haluaa ihmisten kiinnittävän huomiota. Media kun on väline, jota yleisesti ihmiset seuraavat ja uskovat, ja monet pitävätkin median tuomaa sanomaa absoluuttisena totuutena, mikä on vaarallista. Ihmisille voidaan syöttää mitä tahansa ja he omaksuvat sen, koska eivät osaa ajatella omilla aivoillaan. Olen jopa kuullut väitettävän, että osa islamistien terrori-iskuista olisivat lavastettuja, heidät vain halutaan näyttää syyllisinä kaikkeen. Aivan kuten kirjassakin: alussa annettiin ymmärtää, että Mourad on pommin rakentamisen ja sen aiheuttaman tuhon takana, vaikka oikeasti tilanne oli aivan päinvastainen ja hän vain yritti pelastaa viattomia. Niin valitettavan usein hyväntekijä saa kiitosten sijaan kärsiä.  

Miksi sovussa eläminen on niin vaikeaa? Sen huomaa jo perhe-elämässä, sisarusten on aivan pakko nahistella joka ikisestä merkityksettömästäkin asiasta. Laumaeläin haluaa luoda jonkinlaisen nokkimisjärjestyksen. Jollain keinolla muut on saatava näyttämään huonommilta kuin minä itse, hierarkiassa minua alemmas, ja ne keinot voivat olla melkeinpä mitä tahansa. Romaanissa Mouradin suomalainen ystävä Väinö tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja alempiarvoiseksi kaveriporukassa, jossa muita yhdistävä piirre on arabialainen tausta. Eihän sellaista kukaan halua, ja lopulta ystävästä tuleekin kohtalokas vihollinen...  

Jos halutaan luoda rauha tähän maailmaan, ei riitä, että poliitikot jauhavat suvaitsevaisuudesta ja kampanjoivat rasismia vastaan. Ongelma on jossain syvemmällä, ihmisten verkkokalvoilla. Kauheus on katsojan silmissä.