Kansainvälistymistä Madventuresin tapaan

Meillä oli eilen koulussa kansainvälisyyspäivä. Aamulla saimme kuulla ja nähdä mahtavia Rikua ja Tunnaa Madventuresista, kun he kertoivat mm. kansainvälisyydestä, uskalluksesta olla utelias ja oppia uusia asiota ja oman mukavuusalueensa ulkopuolelle menemisestä. Pojat ovat päässeet äärimmäisen pitkälle, heidän ohjelmaansa näytetään 200 maassa, he ovat käyneet yli 40 maassa, reissaneet miljoonia kilometrejä, nähneet uskomattomia paikkoja ja kokeneet unohtumattomia ja ainutlaatuisia asioita, aloitettuaan pohjalta tavallisina, tuntemattomina suomalaisina, jotka tutustuivat toisiinsa jo koulussa. He eivät olisi päässeet mihinkään rohkeasti yrittämättä ja heittäytymättä täysillä hommaan mukaan. Niin kaikkien pitäisi tehdä omassa elämässään, uskaltaa mennä mukaan elämän vauhtiin ja tarttua tilaisuuksiin. Aallot voivat kuljettaa kauaskin alkuperäisestä lähtöpisteestä, suuntaa ei voi tarkkaan määrittää, paitsi että se on eteenpäin. Kurssi joskus muuttuu, mutta sen kuuluukin. Minkään tietyn määränpään tavoittaminenkaan ei loppujen lopuksi ole se kaikkein tärkein asia, vaan elämästä nauttiminen, haasteiden päihittäminen ja itsensä ylittäminen.

Tunna sanoi, että vaikka maailmalla kiertäminen ja ohjelman tekeminen sekä kaikki muu siihen liittyvä onkin hienoa hommaa, hän unelmoi rauhasta. Siitä, että saisi välillä hypätä pois oravanpyörästä. Sitä en kyllä yhtään ihmettele, onhan tuollainen työ kuitenkin aika rasittavaakin. Joskus täytyy saada pieni aikalisä, ottaa etäisyyttä asioihin ja katsoa niitä myöhemmin hieman eri suunnasta uudelleen. Silloin voi huomata asioissa aivan uusia puolia ja olla jollain tapaa viisaampi. Aika antaa meille tilaa rauhoittua ja palautua, sitten jaksamme taas uusissa vesissä.

Riku ja Tunna antoivat ohjeita kansainvälistymiseen - ja muutenkin elämään. En niitä nyt ihan tarkalleen muista, mutta viisi niitä pääpiirteissään oli. Yksi oli juuri uskaltaminen, heittäytyminen, mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen.
Toisena suomalaisille niin hankala asia, puhuminen. Pitää puhua ihmisille,ei ole mitään merkitystä, miltä oma puhuminen kuulostaa, tärkeää on vain se, että toinen ymmärtää ja itse ainakin yrittää. Maailman eniten puhuttu kieli on tönkköenglanti, mutta suomalaiset ovat oikeasti tosi hyviä englannissa ja muissakin kielissä, emme vain uskalla näyttää sitä ja se jos mikä on tyhmää.
Kolmas oli ihmisten kohtaaminen. Ihmisten tapaamiseen ja heihin tutustumiseen pitää panostaa ja käyttää aikaa. Pojat käskivät muistamaan toisen nimen, koska esimerkiksi Amerkisassa on epäkohteliasta olla kutsumatta toista nimellä. He kertoivat, että jossain uuden ihmisen tervehtiminen voi kestää jotain 7 minuuttia. Siinä kerrotaan samalla sitten päälimmäiset kuulumiset ja sisarusten lukumäärä ja kaikenlaista muuta olennaista. Suomalaisista se tuntuu kiusalliselta ja ehkä tunkeilevaltakin, me kun pidämme omasta tilasta ja yksityisyydestä, kaikkia asioita ei ruveta heti kertomaan ventovieraille tuosta noin vain.
Neljäntenä he kehottivat syömään paikallista ruokaa ja muutenkin käyttäytymään paikallisen tavan mukaan. Silloin itsekin oppii sikäläistä kulttuuria paremmin ja paikalliset suhtautuvat sinuun paremmin, kun näkevät sinun kunnioittavan heidän tapojaan ja toimivat heidän tavallaan. He ehkä luottavatkin vieraaseen enemmän sen myötä. Riku kuulemma opettelee aina jonkin paikallisen laulun ja rupeaa sitten laulamaan sitä väärin saaden kaikki nauramaan, mutta sillä taktiikalla rikkoen jään ja saavuttaen luottamuksen. Papua-Uudessa-Guineassa heimon luottamuksen hän sai pukeuduttuaan paikalliseen muodikkaaseen ruohohameeseen ja lähdettyään mukaan metsästämään. Kalpea suomalainen kun tuolla viidakossa vähissä pukeissa hiipparoi ruskettuu aika helposti, kuten varmaan voit kuvitella, ja myöhemmin ei niin pienikokoinen Riku olikin Tunnan mukaan näyttänyt isolta vaaleanpunaiselta sialta.
Viidettä seikkaa en nyt muista, mutta varmaan kaikki heidän mainitsemansa asiansa suunilleet tulivat tuossa esille.

Olisipa minullakin mahdollisuus päästä kiertämään maailmaa ja nähdä aivan uusia paikkoja ja kokea mielettömiä seikkailuja. En kyllä välittäisi mihinkään poikien tekemiin hulluuksiin lähteä mukaan, esimerkiksi Venäjällä 86 metriä korkean rakennuksen katolta hyppääminen ei hirevästi houkuttele eikä kaverin verellä herkutelleiden keitettyjen iilimatojen syöminen kuulosta kovin maukkaalta. Mutta se on kyllä varma, että tämä tyttö menee käymään mahdollisimman monessa maailmankolkassa elämänsä aikana kun se vain on mahdollista ja tulee tarttumaan tilaisuuksiin ja yrittää elää täysillä, kun kerran se elämä on annettu eikä sitä voi elää uudelleen.

PS. täytyy myös ruveta katsomaan Madventuresia, en nimittäin ole nähnyt siitä ainuttakaan jaksoa vielä...