Tänään tavalliseen tapaani iltapäivällä odottelin matkakeskuksessa linja-autoa saapuvaksi, kuten joka ikinen perjantai, maanantai, keskiviikko, torstai sekä tiistai. Tänään vain satuin katselemaan -ja kuuntelemaan- ympärilleni hieman tarkkaavaisemmin. Mitä näen? Ihmisiä. Erilaisia ihmisiä. Nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, pitkiä ja lyhyitä, iloisia ja surullisia, tummia ja vaaleita, humalaisia ja selviä, käveleviä ja pyörätuolilla kulkevia. Mitä kuulen? Puhetta. Ääniä. Suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi ja jollain minulle tuntemattomalla kielellä. Mitä kommunikointia näen, mutta en voi kuulla tai ymmärtää? Viittomakieltä.
Millaistahan olisi olla kykenemätön puhumaan tai kuulemaan? Mietin, olisinko ennemmin mykkä vai kuuro, jos olisi pakko valita. Ensin ajattelin, että mykkä. Sitten kuuro. Sitten palasin takaisin alkuperäiseen pohdintaani.
Jos en kuulisi mitään, olisin pahasti kaiken ulkopuolella, koska en tietäisi yhtään, mistä ihmiset puhuvat ja mitä on meneillään. En voisi kuulla lintujen iloista laulua tai lapsen apua pyytävää itkua. En voisi nauttia musiikista, ainakaan samalla tavalla.
Mutta jos olisin mykkä, en voisi sanoa ääneen mitä mielessäni on, en keskustella kenen tahansa kanssa. Kukaan muu kuin viittomakieltä osaava ei voisi ymmärtää minua, mikä olisi turhauttavaa ja sananvapautta rajoittavaa.
Toisaalta, eihän minulla ikinä ole mitään tärkeää sanottavaa. :D Ei ainakaan tulisi mykkänä höpötettyä kaikkea ylimääräistä ja saastutettua ilmaa sanoillani. Jos olisin kuuro, olisin ansassa oman itseni ympärillä ja joskus vain näköaistin ja arvailujen varassa. Jos taas olisin mykkä, tietäsin kaikkea ulkopuolisesta maailmasta, mutta muut eivät tietäisi minusta.
Mene ja tiedä kumpi on parempi, jos nyt ylipäänsä kumpikaan on. Kuitenkin päädyin olemaan tuppisuu. Eihän tällaisella asialla edes saisi minun laillani pelleillä, mutta kunhan mietin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti